Rapinaa vintillä... ja muuallakin

Pari viikkoa sitten alkoi kylpyhuoneen katosta kuulua rapinaa. Ääni on tuttu edellisiltä syksyiltä. Talon välikatolle on puikahtanut jostain hiiri. Mies lupasi "hoitaa asian". Se tarkoittaa myrkkyaterian viemistä vintille. Aiempina vuosina rapina on loppunut pian aterian tarjoilemisen jälkeen. Niin ei käynyt nyt. Rapina yltyi ja se alkoi kuulua saunan puolelta seinäpanelin takaa. Ertyisen voimakasta rapistelu oli iltaisin ja öisin.

Eräänä aamuna saunan seinänvierestä löytyi kasa silputtua eristettä. Arvasin, että hiiri on saapunut sisälle matalaan majaamme. Mies ei ottanut asiaa kovin vakavasti, koska rapina kuului yhä iltaisin saunan seinän takaa. Hänen näkemyksensä oli, että elukka kuolee seinän väliin ja haisee siellä loppuvuoden.

Seuraavana iltana sain kylpyhuoneessa näköhavainnon jyrsijästä. Se kurkkasi saunan seinäpanelin alta ja näytti hämmentyneeltä, kun ei ollutkaan huoneessa yksin. Mies toi hiirelle lautasellisen myrkkyruokaa tarjolle saunan lattialle. Hän oli varma, että hiiri innolla söisi tarjotun ruuan ja heittäisi sitten viikset nurkkaan. Hiirenloukkua ei tarvittaisi. Kylpyhuoneen vieressä olevan kodinhoitohuoneen ovi suljettiin, jotta tuholainen saataisiin eristettyä tiettyyn osaan huushollista.

Aamulla hiiri kuitenkin kurkisti kodinhoitohuoneen kaapista, kun avasin oven rapinan vuoksi. Sitten alkoi nuorison ihmettely, miksi vain äiti saa nähdä hiiren. Heidän mukaansa on omituista, että kukaan muu ei koskaan havaitse kyseistä eläintä. Mies myhäili ja sanoi, että hiiri haluaa näyttäytyä vain äidille... Siinä vaiheessa tajuan, ettei kukaan muu usko, että meillä todella on hiiri sisällä talossa!

Minua tyynnyttäkseen mies virittää loukun illalla. Syötiksi goudaa, kyllä se nyt varmasti tulee syömään. Aamulla loukussa pötköttää reilun kokoinen metsähiiri. Pojan mielestä eläin on suloinen ja olimme tosi julmia, kun otimme sen hengiltä. Tytär ei halua nähdä hiirivainaata. Mies irrottaa elukan loukusta ja kääntelee sitä, kyllä, siinä se on. Ei olisi uskonut.

Metsähiiri elävänä. Kuva peda.net

Syksy

Puut ovat pudottaneet lehtensä. Ne seisovat paljaina syksyn vesisateessa ja tuulessa. Pudonneet lehdet ovat kasaantuneet puiden alle tai tuuli on riepotellut niitä mukanaan kauas. Pihoilla kuolleita lehtiä on haravoitu, silputtu ruohonleikkurilla tai puhallettu kasoihin kätevillä ja mölyävillä lehtipuhaltimilla.
Tekipä lehdille syksyllä mitä tahansa tai ei yhtään mitään, ei niitä seuraavana juhannuksena enää luonnosta löydy.

Pudonneet lehdet eivät ole pelkkä kiinteistönhuoltoyhtiöiden jokasyksyinen riesa, vaan tärkeitä ravinteiden ja kivennäisaineiden lähteitä luonnossa. Puu käyttää valtavasti energiaa kevään ja kesän aikana kasvattaakseen lehdet. Niitä tarvittaan yhteyttämiseen, jotta puu voisi valmistaa itselleen sokeria. Pudottaessaan syksyllä lehdet, puu ottaa ensin talteen arvoikkaimpia aineita, kuten lehtivihreää ja muita väriaineita. Paljon hyödyllisiä ainesosia on kuitenkin jäljellä, kun lehti kellastuneena putoaa maahan.

Maassa alkavat sitten hajottajien juhlat. Niihin kuuluu  hyönteisiä, niiden toukkia, erilaisia matoja, siiroja, sieniä ja bakteereja. Kaikille on yhteistä, että ne käyttävät ravinnokseen kuollutta kasviainesta. Näin lehdissä olevat ravinteet hyödyttävät valtavaa eliöjoukkoa ja päätyvät lopulta myös maaperään. Maasta kasvit taas ottavat ravinteita seuraavana keväänä kasvattaakseen uusia lehtiä, oksia, kukkia tai marjoja. Samat ravinteet kiertävät ekosysteemeissä. Nyt maassa lojuvissa ruskeissa lehdissä on siis ensi kevään hiirenkorvien materiaali. Kun maltetaan odotella muutama kuukausi ja annetaan kasveille niiden ansaitsema lepohetki, niin kuolleen ruskea väri muutuu elinvoimaiseksi vihreäksi.

Sienen elämää

Sienten aika luonnossa jatkuu, vaikka yöpakkaset niiden itöemiä nipistelevätkin. Tattien aika näyttää olevan ohi, mutta monia muita sieniä voi vielä tavata pitkään. Useilla sienillä on luonnossa tärkeitä tehtäviä hoidettavana.
Kuusimetsässä, paksussa sammalikosssa voi nyt nähdä kuusenneulasnahikkaita. Se vaatii kuitenkin tarkkoja silmiä tai notkeita polvia. Sienen vaalea lakki kun on suurimmillaankin vain puoli senttiä halkaisijaltaan.

Nahikas tekee metsässä arvokasta lahotustyötä. Jokainen pieni itiöemä on kiinni yhdessä kuusenneulasessa, jota se vähitellen hajottaa ravinnoksi sienirihmastolle. Lopulta kivennäisaineet siirtyvät maaperään kasvien käytettäväksi.

Jos nahikkaat ovat pikkuruisia, niin isojakin sieniä voi vielä nähdä. Tämän komean kuukusen tapasin  nuoressa lehtimetsässä. Jätin sen kasvamaan, joku voi viikon päästä löytää elämänsä komeimman savusienen. Sienen päälle tallaava tekee ehkä tietämättään palveluksen kuukuselle, silloin sen miljoonat itiöt pääsevät leviämään ilmassa uusille kasvupaikoille.

Sieniä, sieniä...

Sieni on metka eliö. Se elelee suurimman osan vuodesta huomaamattomana rihmastona maan sisällä. Kerran vuodessa, tavallisesti syksyisin se riehaantuu kasvattamaan maan päälle itiöemiä. Näiden tarkoitus on tietysti valmistaa itiöitä, joista kasvaa taas uusia rihmastoja maan sisälle. Maan pinnalle kasvavia osia me tunnistamme ja monia suurena herkkuna syömme. Tai myrkyllisinä kavahdamme.

Sieni ei ole kasvi, eikä siis voi yhteyttämällä valmistaa ravintoa itselleen. Se ei myöskään ole eläin, joten se ei voi syödä muita eliöitä ravinnon tarpeeseensa. Sienet ovatkin ratkaisseet ravintopulmansa toisilla tavoilla. Ne voivat hajottaa kuollutta ainesta, tai varastaa ravintoa elävästä kasvista. Tavallisin tapa taitaa kuitenkin olla ryhtyminen jonkun puuvartisen kasvin kaveriksi. Sienirihmasto kerää hyvin vettä, joten se lahjoittaa sitä puulle. Puu kiittää kaveriaan sientä ja antaa vastalahjaksi sokeria. Jotta juttu ei olisi turhan yksinkertainen, on kaikilla puilla omat kaverisienensä. Punainen kärpässieni on koivun kaveri, ei katajan. Männynherkkutatti on yllättäin männyn kaveri, ei koivun. Sienestäjää nämä ystävyyssuhteet helpottavat kovasti. suppilovahverot viihtyvät kuusen kavereina, joten ne löytyvät sankoista kuusimetsistä, koivikoista niitä on turha etsiskellä. Minä löysin herkkutatteja, jotka taitavat päästä iltapalaksi munakkaaseen kätkettyinä.

Pihafasut

Meidän pihalla asustaa komea fasaanikukko, pihan kuningas. Pihalla vierailee joskus myös muita kukkoja, mutta ne käyvät vaivihkaa ruokintapaikalla ja hipsivät vähin äänin takavasemmalle, kun pihan valtias astuu esiin ruusupuskista. Tätä komistusta ruokin vehnällä ja kauralla kylminä kuukausina. Kesälläkin kukko saa ne jyvät, jotka papukaijani Kake jättää syömättä. Kukko siis tepastelee pihamaalla ja on melko peloton. Kun kävelen pihalla, se saattaa taapertaa perässäni. Ilmeisesti se yrittää vaikuttaa mahdollisimman nälkäiseltä ja aliravitulta, jotta saisi jyviä. En ole kukkoa yrittänyt kesyttää, koska kaikki naapurit eivät ole sen pihavierailuista yhtä innoissaan kuin minä.

Pihakukko

Keväällä kukko töräyttelee aamun sarastaessa pihalla sangen kovaäänisesti. Talomme on mäen päällä, joten täältä reviirin ilmoitukset kuuluvat hyvin koko kulmakuntaan. Kaunis lauluääni ja vaikuttava ulkomuoto saavat fasukanojen päät pyörälle ja pian pihamaalla pyörii kukon lisäksi pari kolme kanaa. Näitä rouviaan kukko paimentaa ja vahtii niin, että hädin tuskin muistaa itse syödä. Kesän alussa kanat katoavat pesimäpuuhiin ja kukko palaa pihalle kuopimaan. Ja kuopsutusta riittää! Kylpykuoppia on jokaisessa kukkapenkissä ja kasvimaalla. Kylvökset pitää suojata harsolla, koska kukko käy muutoin syömässä retiisin siemenet parempiin nokkinsa. Tiedän, että monet panisivat moisen tuhoeläimen pataan, mutta minusta oma pihakukko on paljon hienompi, kuin kauniit kukkapenkit.

Keskikesällä pihalle ilmaantuvat kanat pikkuisine tipuineen. Laskemme aina innoissamme poikasmäärän. Sitten huomaamme yhden jos toisenkin poikasen puuttuvan. Vapaana liikkuvat kissat ja varislinnut verottavat fasun lapsia. Tänä vuonna pihakanalla oli ensilaskennassa yhdeksän poikasta, nyt niitä on jäljellä viisi. Poikaset ovat elokuussa melkein emonsa kokoisia ja värisiä. Kukkoja ei vielä erota kanoista. Syksyn edetessä kukoille kasvaa pidempi pyrstö ja höyhenten väri muuttuu tummemmaksi ja metallin hohtoiseksi. Ensi keväänä ehkä joku niistä töräyttelee meidän pihamaalla. Pihakukko vaihtuu muutaman vuoden välein, sillä vain muutama prosentti fasaaneista elää yli kolmevuotiaiksi.

Wikipedian töräyttävä fasaani

Mitä kuuluu tuomenkehrääjälle?

Mies leikkasi nurmikkoa pihalla. Tuomen alla oli kovasti jotain pieniä ja lentäväsiä hyönteisiä. Aikansa huidottuaan hän huomasi, että ne olivat valkoisia perhosia. Tuomenkehrääjäkoit ovat siis kuoriutuneet. Lämmin sää on jouduttanut niiden "kypsymistä". Pihatuomen rungolla ja juurella aikuisia perhosia on paljon. Ne ovat niin nopeita liikkeissään, ettei kunnollista kuvaa tahdo esihistoriallisella kamerallani saada millään.

Aikuinen tuomenkehrääjäkoi

Täysiä koteloitakin on vielä paljon. Perhosten kuoriutuminen jatkuu varmasti vielä päiviä. Ja nämä aikuiset lentelevät ja pariutuvat ja laskevat munansa tuomen rungolle. Perhoset löytävät kuulemma tuomen hajuaistinsa avulla. Aikamoiset tuoksutuselimet muutamilla hyönteisillä on. Jotkin perhoskoiraat haistavat saman lajin naaraan jopa kilometrien päästä. Ja sitten vaan lentoon...

Koteloita

Tuomipuut ovat toipuneet toukkien hyökkäyksestä. Uudet, komeat lehdet on kasvatettu ja yhteyttäminen on hyvässä vauhdissa. Toukka-armeijasta muistuttavat enää seitit puiden rungoilla. Ne ovatkin tosi kestävää ainetta. Sama seitti voi koristaa puuta vielä ensi keväänä.

Tuomipusikko hyvässä kasvussa

Lakka, hilla, muurain

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Täällä Etelä-Suomessa lakan halutut marjat alkavat olla kypsiä. Niiden poiminta isommassa määrin ei kuitenkaan kaikilta onnistu. Lakkasuot ovat tarkoin varjeltuja salaisuuksia, monesti kaukana asutuksesta. Lakka tai hilla kasvaa mieluiten aukeilla, puuttomilla soilla. Turpeisen alustan pitää olla kostea, mutta ei liian märkä. Melko vaativainen siis on tämä kaunokainen.

Lakka kuuluu vatukoiden sukuun ja on  monivuotinen suokasvi. Sillä on pitkä juurakko, josta kasvaa keväällä useita varsia. Jokaiseen varteen kehittyy kukka ja muutamia lehtiä. Lakka kukkii toukokuussa, jolloin hallat ovat vielä yleisiä. Jos pakkanen pääsee nipistelemään lakan kukkia, ei marjoja sinä vuonna kehity.

Marja on ns. luumarja. Se muodostuu ikäänkuin monesta pienemmästä marjasta, joiden kaikkien sisällä on oma siemen. Myös lakan sukulainen, vadelma, on luumarja. Siemenet ovat melko suuria ja rouskuvat hampaissa marjoja syödessä. Lapseni eivät pieninä pitäneet lakoista, koska ne olivat täynnä "kiviä". Kehittyessään marja on ensin punertava ja kova, mutta muuttuu kypsyessään oranssiksi ja pehmeäksi.

Lakka on arvostettu marja, jossa on paljon C-vitamiinia, moninkertaisesti vaikka appelsiiniin verrattuna. C-vitamiini häviää helposti keitettäessä, joten löytyneet lakat kannatta popsia tuoreeltaan kiiren vilkkaa, mieluiten jo suolla. Jos marjoja kuitenkin ylenpalttisesti löytyy, voi niistä valmistaa herkullista hilloa tai marmeladia. Itse en ole koskaan Lapin hillasoilla käynyt, mutta sukulaisilta ja tuttavilta olen pohjoisen hilloja tuliaisiksi saanut. Etelä-Suomessa ne muuttuvat lakoiksi ja pääsevät herkuteltaviksi leipäjuuston kaverina.

Nelilehtinen apila

Pihalla näkyy taas onnen apiloita, niitä nelilehtisiä. Tavallisten kolmilehdykkäisten apiloiden joukosta pompahtaa silmiin ensin yksi, sitten toinen.. Jotkut sanovat, etteivät ole koskaan löytäneet nelilehtistä apilaa. Eivät ole katsoneet tarpeeksi tarkasti, sanoisin. Jokaiselta muutaman kerran leikatulta piha-apilikolta löytyy varmasti muutama, kun tarpeeksi maahan tuijottaa. Joissain lähteissä mainitaan, että 10 000 kolmilehdykkäistä apilaa kohden on aina yksi nelilehdykkäinen. Kukalie laskenut?

Nelilehtinen apila on epätavallinen kummajainen. Yleensä kasviyksilössä on vain yksi neli- tai useampilehtinen lehtiruoti. Se tarkoittaa, ettei kyse ole kasvin geenivirheestä. Jos kasvin perimä olisi muuttunut, olisivat kaikki lehdet monilehdykkäisiä. Nelilehtisyyden aiheuttaakin yleensä jokin ulkoinen asia, esimerkiksi nurmikon leikkaus tai hyönteisen tekemä vaurio. Jokin tauti tai sieni voi myös vaikuttaa lehdyköiden kehitykseen. Samalta alueelta voikin löytää useita neliapiloita. Yleisimpiä ovat kokemukseni mukaan nelilehtiset valkoapilat, koska niitä suositaan nurmikkokasveina ja ne altistuvat jatkuvalle leikkaamiselle. Neli- tai useampilehtisiä apiloita voi toki löytää myös muista apiloista. Puna-apilan suuret lehdet ovatkin näyttäviä nelilehdykkäisinä onnenapiloina.

Uskomus nelilehtisen apilan onnea tuovaan vaikutukseen on peräisin kelteiltä. Heidän mukaansa nelilehtinen apila on täydellisen tasapainoisuuden vertauskuva ja onnen symboli. Jos sellaisen löytää sattumalta, voi olla varma onnestaan.Onneksi on näitä nelilehdykkäisiä tullut vuosien saatossa löydettyä runsaasti, miten onnetonta elämäni muutoin olisikaan ollut.

Tienvarren kuninkaat

Keskikesää elellään, vaikka räntää ajoittain vihmoo taivaalta. Tienvarret ja joutomaat ovat täyttyneet sinisestä kukkamerestä. Tämä jokapaikan valtaaja on komealupiini, tai tuttavallisemmin pelkkä lupiini. Se on kotoisin Amerikasta ja ehkä siksi leviää niin nopeasti kaikkialle, kuten amerikkalaisilla asioilla on tapana. Suomen luonnossa lupiini on siis tulokaslaji, joita yleensä pidetään haitallisina alkuperäisille lajeille. Lupiini tuli Eurooppaan joskus 1800-luvun alussa lähinnä koristekasviksi. Suomessakin se on asustellut jo yli vuosisadan. Vähän ihmetyttää, että kauanko jollain paikalla pitää viihtyä ennenkuin kuuluu lajistoon. Tuhat vuotta? No, se on vähän sama, jos muuttaa jostain muualta tänne Hämeeseen. Tulokkaana pysyy hautaan asti. Lapset sentään voivat olla paikallisia, jos ovat syntyneet täällä. En nyt puhu omasta kokemuksestani, koska olen syntyperäinen hämäläinen ja älynnyt pysyä kotiseudullani, kotoperäisenä asukkaana.

Lupiini sensijaan leviää monenlaisille kasvupaikoille. Sen juurinystyröissä asustelee bakteereja, joka sitovat ilman typpeä. Lupiini siis ikäänkuin lannoittaa itse itseään. Siksi se pystyy viihtymään karummillakin paikoilla. Sen juuret ovat pitkät ja kiemurtelevat syvällä maassa. Kitkeminen on toivotonta. Komean kukinnan jälkeen kukkien paikalle kehittyy siemeniä täynnä olevia palkoja. Palot kypsyvät, kuivuvat ja poksahtavat auki lennättäen siemeniä ympäristöönsä. Ne säilyvät maassa itämiskykyisinä vuosikymmeniä. Samalla alueella kasvaakin yleensä paljon lupiineja. Monet ovat saman värisiäkin. Väri on perinnöllinen ominaisuus, sininen väri on dominoiva ja periytyy siis helpoimmin jälkeläisille. Joillain alueilla voi kasvaa vain valkoisia tai vaaleanpunakukkaisia kasveja, perinöllistä siis tämäkin.

Lupiini ei oikein maistu kenellekään, sillä se sisältää myrkyllisiä alkalodeja. Luontaisesta vihollisesta ei siis ole apua kasvustojen rajottamisessa. Jos leviämistä haluaa estää, paras konsti lienee kukkavanojen niitto ennen siementen kypsymistä. Tätäkin pitää tehdä vuosittain. Olenkin sangen epäileväinen, voidaanko lupiinin leviämistä millään estää. Se vie elintilaa niittykasveilta ja valtaa röyhkeästi uudet vapaat kasvupaikat, mutta lajistolla on taipumus muuttua. Ehkäpä jo sadan vuoden kuluttua lupiini kuuluu suomalaisiin kasveihin. Hämeessäkin.

Kasvivärjäystä

Olen värjännyt villalankaa monena kesänä pihan rikkaruohoilla. Lapset ovat välillä huomautelleet, että muiden äideillä ei ole taipumusta keittää kitkettyjä rikkaruohoja, vaan ne voi ihan vaan viedä kompostiin. Tästä huolimatta olen sitkeästi hyödyntänyt kukkapenkkien rikkakasvit värjäykseen ja ruokaakin niistä on valmistunut.

Näin alkukesästä monet värit ovat kirkkaimmillaan, joten paras värjäysaika alkaa olla käsillä. Jotta väri tarttuisi lankaan, se on ensin puretettava. Se tarkoittaa, että langan kuitu ikäänkuin avautuu, muuttuu pörhäkäksi. Puretusaineita on useita. Itse olen käyttänyt apteekista saatavaa alunaa tai raparperiä omalta pihalta. Tänään värjätty lanka on Novitan Nallea marketin hyllystä.
Huiskaisen tänne nyt kuvakavalkadin tämän päivän värjäyksestä, samalla periaatteella voitte ryhtyä etsimään värjäriä itsestänne.

Raparperiä keitellään värjäyskattilassa tunnin verran

Kiehuneet kasvit ongitaan pois liemestä

Värjättävä lanka laitetaan kuumaan veteen muhimaan ainakin puoleksi tunniksi

Puretusaineen (raparperimehun) voi nyt kaataa pois.

Lanka jää  odottelemaan. Sen voi myös kuivata ennen värjäystä.

Sitten pitää keitellä värikasvit. Kitkin viime viikolla kukkapenkistä ison kasan peltokortteita. Ne jäivät silloin kuivamaan ja odottelemaan parempaa käyttöä.

Kortteita keitellään kattilassa, kunnes väri alkaa irrota. Kolme varttia ainakin.

Riippuu paljon kasvista, kuinka nopeasti väri siitä irtoaa ja myös kuinka kauan menee siihen, että väri tarttuu lankaan.

Nakkasin lankavyyhdin kortteiden seuraksi ja heti väri alkoi muuttua kellertäväksi.

Värjäyskasvit voi myös siivilöidä pois ja jättää langan väriliemeen uiskentelmaan. Liemen väkevyydestä, lämpötilasta ja langan laadusta riippuu saatu väriaste.

Valmis väri

Monesti olen kortteilla saanut paljon keltaisempaa väriä. Nyt tulos oli harmaankeltainen. No, kerran puretetun ja värjätyn langan voi aina värjätä uudelleen, jos saatu väri ei silmää miellytä.

Keltaista väriä irtoaa melkein kaikista kasveista, sävy toki vaihtelee. Vihertävää olen saanut nokkosella, suolaheinillä ja lupiinilla. Kannattaa kokeilla eri kasveja, saadut värisävyt voivat olla yllättäviä.

Mitään hätäisen ihmisen puuhaa kasviväreillä värjääminen ei ole. Hommaan saa yhden työpäivän tuhrattua helposti. Mutta aika kivaa lomapuuhaa tämä on. 

Aavepuut

Nyt se on sitten tapahtunut. Kauniisti kukkivat ja ihanaisesti tuoksuvat tuomet ovat muuttuneet harmaan seitin peittämiksi kummituksiksi. Seitin keskellä kiemurtelee toukkien armeija. Toukat ovat tuomenkehrääjäkoin vauvoja. Ja niillä on kiljuva nälkä. Toukkien ahnaisiin kitoihin uppoavat pahimmassa tapauksessa puun kaikki lehdet. Omalla pihallamme tuomissa on vain yksittäisiä harsokasoja, siis kohtuullisesti toukkia. Kaupungilla sensijaan olen nähnyt monia kokonaan harmaiksi muuttuneita puita.

Toukat syövät itsensä kylläisiksi ja lopulta koteloituvat seittinsä turvaan. Loppukesällä koteloista kuoriutuu pieniä, vaaleita perhosia. Niitä voi joskus nähdä paljonkin lentelemässä tuomen ympärillä. Ne munivat tuomen lehdille. Munat talvehtivat ja seuraavana kesänä niistä kuoriutuu uusia nälkäisiä toukkia.

Tuomenkehrääjäkoin kuva Wikipediasta

Kovat pakkaset kuulemma voivat tuhota osan munista, jolloin toukkia on seuraavana kesänä vähemmän. Parhaiten tuomenkehrääjäkoiden määrää rajoittaa kuitenkin luonnon oma säätely. Kun toukkia on paljon, populaatioon iskee helposti jonkin tauti tai loinen. Toukkien ja myöhemmin munivien perhosten määrä pienenee ja luonnon tasapaino säilyy.

Mitä tapahtuu puille? Kun toukat ovat koteloituneet, kasvattaa puu itselleen uudet lehdet. Kasvit ovat uskomattoman sitkeitä ja mukautumiskykyisiä.

Tuomen tuoksua

Viime viikolla olin jo aamulenkillä aistivinani hennon tuomen tuoksun. Meidän pihatuomet olivat silloin vielä tiukasti nupuillaan, mutta aurinkoisessa rinteessä lenkkipolun varrella oli jo muutama avautunut kukka. Viikonlopun  lämpimät säät ovat saaneet kukinnan kaikkialla vauhtiin ja huumaava tuoksu leviää puiden ympäristöön.

Tuomi on Suomessa poikkeuksellisen näyttävästi kukkiva puu. Suurimmat tuomet voivat olla yli kymmenmetrisiä ja tiheäoksaisia. Monesti tuomi on kuitenkin pensasmainen ja raivataan pois metsän hoidon yhteydessä. Itse kukat ovat melko pieniä, mutta ne muodostavat runsaasti pitkiä kukkaterttuja. Kukista leviävä voimakas tuoksu houkuttelee paikalle pölyttäjiä. Kukkivan tuomen ympärillä käykin aina melkoinen pörinä.

Kaikki eivät tuomesta pidä. Monista ihmisistä sen tuoksu on liian voimakas, joillekin se aiheuttaa päänsärkyä. Monet eivät halua tuomea pihapuuksi sen tuholaisten vuoksi. Tuomenkehrääjäkoi, joka on pieni perhonen, munii tuomen lehdille. Munista kuoriutuu toukkia, jotka kehräävät tuomen seittimäisen verkon sisälle ja syövät pahimmassa tapauksessa puun lehdettömäksi. Puu toipuu koettelemuksestaan, mutta näyttää melkoisen aavemaiselta muutamien viikkojen ajan.

Itse pidän tuomesta, sen tuoksusta, kauneudesta ja pölyttäjien puuhailusta kukilla. Parasta tuomessa ovat kuitenkin marjat, joita käytän langan värjäämiseeen. Mustista pienistä marjoista irtoaa keitettäessä lilaa väriä, joka tarttuu ja pysyy erittäin hyvin villassa. Tätä väriä ei muista suomalaisista kasveista saa.

Sammakkolammella kuhisee

Olen viikon verran seuraillut läheisen lammikon elämää. Lämmin sää on herätellyt rupikonnat ja sammakot polskimaan. Jokavuotiset kosiomenot ovat hyvässä vauhdissa. Lammelle johtavassa ojassa kurnuttavat sammakot ja itse lammikossa valtaa pitävät rupikonnat. Konnia on valtavasti, kauempaa katsottaessa vesi näyttää kiehuvan, kun rupikonnat siellä kiistelevät. Niin, myös konnilla ja sammakoilla urosten täytyy näyttää voimaansa ja yrittää karkoittaa kilpakosijat pois valitun naaraan lähistöltä.

Rupikonnia

Rupikonnat ja sammakot ovat tietysti eri lajia, eivätkä pariudu keskenään, vaikka samassa vedessä puolisoa etsivätkin. Niiden kutsuäänikin on aivan erilainen. Sammakot kurnuttavat matalasti, rupikonnat ikäänkuin haukahtelevat lyhyitä kurahduksia. Rupikonnan ääntä voi kuunnella täältä. Rupikonnat ovat pulskempia ja lyhytjalkaisempia kuin sammakot. Siinä missä sammakko loikkii reippaasti, on rupikonna kömpelö ja hidasliikkeinen. Ne monesti jäävät auton alle tietä ylittäessään, koska eivät ehdi pakoon. Sammakoiden iho on sileä, konnien iho on täynnä kyhmyjä.

Sammakoita

Sammakot ovat jo aloittaneet kudun. Ne munivat valtavasti hyytelömäisiä mätimunia, jotka nousevat veden pinnalle rykelmänä. Sitä oli jo muutamassa paikassa. Sammakot kutevat usein niin mataliin ojiin, että kutu kuivaa ja tuhoutuu, jos kevät on vähäsateinen. Rupikonnien kutua ei vielä näkynyt, se on nauhamaista ja yleensä kiinni lammikon kasveissa tai risuissa.

Verkkaisesti liikkuvia konnia on paljon helpompi seurata kutupuuhissa kuin sammakoita. Sain kyykistellä melko monta tovia ojan reunalla, että sammakot uskaltautuivat esille. Konnat eivät juuri viitsineet vaivautua pakenemaan, olihan niillä paljon tärkeämpiäkin puuhia.

Poseerauskuva

Pistää vihaksi!

Kävin vakoilemassa lintujen pesänrakennuspuuhia ja kuuntelemassa paluumuuttajien keväistä konsertointia. Tallustelin polkua pitkin korvat höröllä ja latvuksiin tähystellen, mutta joskus on pakko katsahtaa jalkoihinkin, ettei mätkähdä mahalleen varvikkoon. Ja mitä perhanaa mun vanhat silmäni näkivätkään! Oli karkkipaperia, nenäliinaa, mehutölkkiä ja muovipussia. Niitä oli ikäänkuin kylväytynyt sinne polun viereen tasaisin välimatkoin. Ollaan kaupungin ulkoilualueella, jossa on isompien polkujen varressa roskiksia, joihin voi ne eväiden kääreet laittaa. Jos sillä kolmen kilsan lenkillä siis ehdottomasti tarvitsee lisäenergiaa.

Vahteriston alue on muutenkin paikoin tosi roskainen. Mitä lähempänä tietä ollaan, sitä isompia tavaroita metsästä löytyy. Olen bongannut sohvia, kirjoituspöytiä, pihakalusteita, autonrenkaita, akkuja,  matkalaukkuja.. joulukoristeista nyt puhumattakaan. Alueella on ainakin yksi suohon muumioitunut autonromu. Myös puutarhajätettä alueelle kipataan säännöllisesti.

Roskat ovat esteettinen haitta. Roskainen alue roskaantuu lisää, koska ihmispolot ovat niin tolloja, että heittävät roskat maahan, kun joku muukin niin on jo kerran tehnyt. Eläimille roskat voivat olla vaaratekijä. Linnut ja nisäkkäät ovat uteliaita ja tutkivat roskia ruuan toivossa. Ne saattavat nielaista narua, kuminauhoja, muovia, lasia jne. Ne saattavat myös jäädä raajoistaan tai päästään kiinni ihmisen luontoon heittämiin esineisiin ja kokea hitaan ja tuskallisen kuoleman. Muovi ei edelleenkään maadu, vaan sen hajoamiseen kuluu kymmeniä vuosia.

Alle kouluikäiset lapset ovat kaikki suuria luonnonystäviä. He kaikki tietävät, minne roskat tulee laittaa. Mihin kummaan tämä tieto katoaa aikuisiällä? Jokainen voi tehdä osansa roskaantumisen vähentämiseksi. Suurin osa ihmisistä osaa toimittaa roskansa ja jätteensä oikeisiin paikkoihin. Mutta enemmänkin voi tehdä. Esimerkin voimaan uskoo vahvasti  Roska päivässä -liike.

Olen monesti miettinyt, millainen ihminen käy heittämässä vanhat huonekalunsa tai roskapussinsa metsään. Mitä iloa hän siitä saa? Kaupunkien ja kuntien varikot ja kierrätyskeskukset ovat olemassa. Jätteen toimittaminen kierrätyspisteisiin ei edes maksa mitään. Silti  Mysteeri Roskaaja käy mieluummin pimeän turvin heittämässä autonsa vanhan akun metsäautotien varteen. Hän lastaa peräkärrynsä täyteen haravointijätettä ja oksia ja lähtee ajelulle. Toivon niin kovasti, että joskus yllätän Mysteeri Roskaajan itse teossa. Silloin en sanojani säästele.

Ulkoilupolun varrella

Pajunkissojen paraati

Kävin suosikkipaikassani, Vahteristossa, tuulettamassa päänuppiani työviikon päätteeksi. Ajattelin kurkistaa, ovatko rupikonnien asuttamat lammet jo sulaneet, mutta varjoisassa paikassa oli vielä reilusti jäätä. Sensijaan löysin komeita pajunkissoja kaikkialta. Ne ovat viikossa kasvaneet ja avaavat  kukkansa ihan kohta. Nyt ne ovat vielä sieviä, vaaleita ja pörröisiä. Muistuttavat kovasti kissan pehmeää tassua. Jos säät pysyvät lämpinä, ovat pajut auttamattomasti puhjenneet kukkaan pääsiäisenä, eikä pajunkissoja enää ole.

Tupasvilla 

Näin myös tupasvillan nuppuja suolla. Nekin ovat muodoltaan vähän pajunkissamaisia. Tupasvilla kasvaa monenlaisilla soilla eikä ole kovin vaativa kasvupaikkansa suhteen. Alkukesästä kukinnot muuttuvat vaaleiksi karvapalloiksi ja muuttavat suon pumpulimaaksi.




Keräsin joutessani pitkiä pajun versoja ja kieputtelin niistä kranssin ulko-oveen. Työ vaatii hieman kärsivällisyyttä. Paju taipuu mukavasti, mutta kissat tipahtelevat helposti. Kun kranssin saa muotoonsa, kuivuvat kissat kyllä paikalleen eivätkä irtoile.Tämä on varsinaista ekoaskartelua, kranssin voi kompostoida myöhemmin, kun pajunkissat alkavat kyllästyttää.

Pieniä aurinkoja

Eilinen lenkki suuntautui radanvarsitietä naapurikaupunkiin. Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi navakasti. Juostessa olo on aina jotenkin keveä ja mieli iloinen. Vielä enemmän ilahduin, kun huomasin tien pientareella monen monta kukkivaa leskenlehteä. Niitä oli jo niin paljon, että keräsin muutamia kotiinkin. Kilpikonnani Sulo sai tietysti oman maistiaisen. Hänen konnuutensa osaa arvostaa tuoreruokaa.

Leskenlehden kukka ei ole erityisen kaunis, ei tuoksu kovin hyvältä eikä ole pitkävartinenkaan. Jos poimitut  kukat onnistuu saamaan veteen pieneen lasiin, ne kuihtuvat parissa päivässä. Silti tämä pieni, keltainen kukka herättää niin paljon iloa. Se on todellinen kevään airut, lupaus lämmöstä ja tulevasta kesästä.

 Kesää taitaa odottaa itse leskenlehtikin. Se kukkii aikaisin, koska kukkasilmut on kasvatettu valmiiksi edellisenä syksynä. Sen vuoksi leskenlehteen kasvaa kasvaa valtavat lehdet, jotka yhteyttävät vimmatusti kerätäkseen ravintoa seuraavan vuoden kukintoa varten. Keltainen kukka aikaisin keväällä houkuttelee pölyttäjiä. Horroksesta heränneet kimalaiset ja sitruunaperhoset nautiskelevat vuoden ensimmäiset mesiateriansa juuri leskenlehdellä.

Varhaisia kukkijoita seuraa kohta kokonainen leskenlehtien armeija. Pian loistavat tienvarret keltaisenaan ja leskenlehtimatto levittäytyy pientareilta joutomaille. Leskenlehdellä on pitkä ja sitkeä maavarsi, jonka ansiosta se onkin myös tunnettu rikkakasvi. Meidän ilmastossamme selvitäkseen pitää kasvinkin

olla sitkeä monin tavoin.

Talven paluu - Return of the winter

Olihan tämä  odotettavissa. Säätiedotukset oli luettu ja eilinen kylmä viima tunnettu luissa ja ytimissä asti. Silti paksu lumipeite pihamaalla oli aamulla jonkinmoinen järkytys. Meillä lunta on lähemmäs kymmenen senttiä. Takatalvesta ei kai kuitenkaan voida puhua, kun terminen kevät ei ole vielä oikein alkanut. Silloin vuorokauden keskilämpötilan pitäisi olla yli nollan jo jonkin aikaa.

Kasvit eivät taida lumesta paljon piitata, vaikka jotkut ovat jo kasvunsa aloittaneet. Kevätkasvit kestävät pakkasta ja lunta yllättävän hyvin. Jos ensimmäiset versot pääsevät paleltumaan, ne kasvattavat myöhemmin uudet. Suomeen jo saapuneista muuttolinnuista jotkut saattavat palata vielä hetkeksi lumettomiin maisemiin. Mutta esimerkiksi joutsenet eivät lumesta piittaa, kunhan sulaa vettä vain on tarjolla. Ne odottelevat sitkeästi sään uudelleen lämpenemistä.

Kävin aamupäivällä katsomassa, mitä sinisorsille kuuluu. Ne viettävät talven Vantaanjoen sulissa paikoissa ja kaupungin vedenpuhdistamon lammikoissa. Parvi näytti olevan ennallaan ja leipä maistui. Lumien lähdettyä ne eivät juuri viitsi vaivautua leipää syömään, kaipa vedestä löytyvät kasvit ja pikkueläimet maistuvat paremmalta.

Hiivatin kevät vol. 2

Tässä vaiheessa kevättä monet ovat innoissaan. Valo lisääntyy, lumi on lähes sulanut, kadut kuivuvat ja linnut laulavat kiivaasti. Meidän huushollissa se tarkoittaa katupölyn ja lepän kukinnan aiheuttamaa silmien kutinaa, nenän vuotamista ja hengenahdistusta. Ja tässä kohtaa mä aina muistan, miksi kevät ei olekaan yhtään suosikkivuodenaikani.

Lepän siitepölyä pöläyttelevät norkot ovat kasvaneet ja paisuneet. Siitepölyä on Etelä-Suomessa runsaasti ilmassa. Eikä kummempaa ole aerobiologian laitoksen  mukaan luvassa lähiaikoina. Leppä kukkii ennen lehtien puhkeamista, koska se on tuulipölytteinen kasvi. Emikukat  (tytöt) ovat pieniä ja lyhyitä ja hedekukat (pojat) näitä pitkiä norkkoja. Siitepölyä pitää olla niin maan perhanasti, että sitä riittää sattumanvaraisesti tuulen mukana lentelemään kaikkiin tyttökukkiin Kun emikukka hedelmöittyy, siitä kehittyy pikkuinen käpy, jonka suomujen suojassa siemenet kehittyvät. Se ylimääräinen siitepöly on meidän kaikkien allergisten ilona maalla, merellä ja ilmassa.

Leppä kukkii muutaman viikon. Jos säät ovat vaihtelevia, kestää kukinta ja sen aiheuttamat oireet pidempään. Jos kevät etenee nopeasti, menee kukintakin nopeasti ohi. Ja sitten alkavat siitepölyjään levitellä koivut. Se on paha juttu.

Harmaalepän kukinto

Laskiainen

Kovasti yritti luonto korjata lumitilanteen laskiassunnuntaiksi. Meillä suorastaan pyrytti lunta aamupäivällä. Olin jo hieman toiveikas. Pihan rinne näytti melko lupaavalta liukuria ajatellen. Vaan sillä aikaa, kun lounastimme lumentulo loppui ja maahan kerääntynyt valkoinen aine muuttui märäksi aineeksi. Se siitä sitten.

Kevät ei ole juuri edennyt pihalla. Pitää kai sanoa, että onneksi. Ajoittain maahan ripsivä räntä taitaa pitää kasvun maltillisena. Piharusakko napsii myös osansa vihreistä kasvinosista. Saa nähdä, jääkö sen jäljiltä mikään kukkimaan. Yhtenä keväänä nälkäinen rusakko oli laiduntanut kaikki istuttamani krookukset.

Kevät vol.1

Ajelin töistä kotiin ja kuuntelin, kuinka kaupallisella radiokanavalla mainostettiin laskiaisherkkuja. Pullia, rokkaa ja blinejä voisi kuulemma valmistaa laskiaisen iloksi. Rokka hautuu mukavasti pari tuntia, kun väki on pulkkamäessä. Aurinko paistoi,  katselin lumetonta peltomaisemaa. Taitaa jäädä mäenlaskut tekemättä pulkalla ja suksilla. Pyörällä voisi yrittää.

Kotiin päästyäni kävin tarkistamassa sinivuokkopuskan. Ei onneksi ollut nuppuja vielä. Huomasin kuitenkin sipulikukkien tunkevan ulos mullasta ja muutamien perennoiden aloittaneen versojen kasvatuksen. Haistelin selvää kevään tuoksua, jota jotkut kyynisemmät ihmiset sanovat mullan lemahdukseksi. Ihan kuin kelloa olisi siirretty kuukaudella eteenpäin.



Pessimisti sisälläni sanoo, että kohta pakastaa ja luntakin varmasti vielä sataa. Sinne jäätyvät kasvien alut ja puiden paisuvat silmut. Nythän on vasta helmikuu! Kevään ei kuulu tulla nyt. Optimisti sanoo tietävänsä tämän, mutta nauttivansa näistä varhaisen kevään ensimmäisistä päivistä. Toinen tai kolmas kevään yritys voi tuoda tullessaan oikean kevään, nyt ovat vuorossa vain alkupalat.

Sitkeät sissit

Ulkona on niin harmaata ja ankeaa, että takuuvarmasti ihmistä näännyttää. Paitsi, jos on loma, niinkuin mulla nyt. Yhtään ei ahista! Ulkona harmaudessakin on omat sitkeät tyyppinsä, jotka selviävät vaikka minkälaisissa oloissa. Niinkuin vaikka jäkälät, sitkeyden perikuvat. Niitä voi bongata ympäri vuoden. Suomessakin elää yli tuhat jäkälälajia, maailmassa arviolta 20 000 lajia.

Karvejäkälät peittävät puiden rungot

Jäkälät ovat outoja tyyppejä. Niitä kasvaa suorastaan ankeissa paikoissa. Ne näyttävät viihtyvän vaikka kivien päällä tai vanhassa betoniseinässä. Turha kai sanoakaan, ettei näillä paikoilla kasva juuri mitään muuta. Ei ainakaan ensin. Kunhan jäkälät ovat ensin elelleet paikalla muutamia kymmeniä vuosia, voi paikalle vähitellen uskaltautua muitakin. Itse asiassa jäkälä ei ole yksi eliö, vaan monen eliön muodostama symbioosi. Tiedättehän, se suhde, missä kummatkin hyötyvät jotenkin toisistaan... Jäkälän rungon muodostaa sienirihmasto, jonka suojissa elelee mikroskooppisia viherleviä tai syanobakteereita. Nämä pienet oliot sisältävät viherhiukkasia ja voivat yhteyttää, tuottaa sokeria. Tätä herkkua riittää myös sienikaverille. Sienirihmasto puolestaan suojelee pikkuruisia levä- tai bakteeriystäviään liialliselta auringonvalolta ja kuivumisesta sekä kerää ympäristöstään vettä kaikille.

Haavan keltajäkälä ja karttajäkälä

 Jäkälät ovat eliökunnan pioneereja. Ne valtaavat uudet kasvupaikat ensimmäisinä. Kaikkein sitkeimpiä ovat rupijäkälät, jotka tuntuvat suorastaan liimautuvan kasvualustaansa. Ne keräävät tarvitsemansa veden ilmankosteudesta ja kasvavat vuodessa jopa millimetrin kymmenesosan. Puiden rungoilla kasvaa usein lehtijäkäliä, jotka ovat hiukan irti reunoiltaan kasvualustasta. Tälläinen on esim. yläkuvassa poseeraava sormipaisukarve. Suurimmat jäkälät ovat pensasjäkäliä, jotka kasvavat maasta poronjäkälän tavoin isoina tuppaina, tai roikkuvat puusta partamaisina, kuten naava. Nehän ovat varsinaisia jäkälien sprinttereitä ja voivat kasvaa sentinkin vuodessa.
Jäkälät eivät tietenkään hätkähdä pakkasta, rankkasadetta, kuivuutta, tuulta tai muutakaan luonnonilmiötä. Ainoa, mikä saa ne häviämään, ovat ilmansaasteet. Jäkälät ovat puhtaan ilman ystäviä. Jos jäkälät kaupunkien keskustoista häviävät, ei siellä asuminen ole ihmisellekään terveellistä.

Pihabongaus

Tänä viikonloppuna tuhansilla pihoilla tiiraillaan lintuja tavallistakin tarkemmin. Nyt on menossa pihabongaus. Tämän mukavan tapahtuman on järjestänyt Suomen Bird Life vuodesta 2006 alkaen. Tarkoituksena on, että ihmiset tarkkailevat lintuja tunnin verran joko omalla pihallaan tai jossain muussa sopivassa paikassa. Havaitut lintulajit ja niiden määrät merkitään muistiin ja ilmoitetaan tapahtuman nettisivuilla olevaan lomakkeeseen. Bird Life kerää tiedot ja tekee niistä yhteenvedon. Näin saadaan tietoa lintulajien yleisyydestä eri puolilla Suomea.

Pääsin bongaamaan vasta tänään sunnuntaina. Lauhtunut, harmaa sää ja pieni lumisade ei ollut paras mahdollinen yhdistelmä lintujen havainnointipäivälle. Lintuhavaintoja kerätään vain tunnin ajan. Tämän keskipäivän tunnin aikana ruokintapaikalla ehti käydä parvi keltasirkkuja, muutamia pikkuvarpusia, kolme talitiaista, yksi ainoa sinitiainen ja kolme pulua. Ei yhtään harakkaa tai varista, jotka tavallisesti tulevat aina partioimaan, kun täytän ruokinta-automaatteja. Eikä edes jokapäiväistä fasaania. Onkohan joku laittanut sen pataan? Ja pulujakin siis vain vaivaiset kolme kappaletta. Tavallisesti pihallamme ruokailevat kaikki Riihimäen pulut, siis parikymmentä yksilöä.

Huomenna lajikirjo on varmaan ihan toinen. Harmi, että olen töissä valoisaan aikaan, enkä pääse katsomaan, millainen lintujoukkio lintulaudat puhdistaa viimeistä jyvää myöten. Se on kuitenkin varmaa, että kun tulen kotiin iltahämärässä, niin kaikki ruokintayksiköt ovat tyhjiä. Niin on ollut siitä lähtien, kun lumipeite tuli maahan. Olisi joskus kiva nähdä, kuka ne jyvät syö.

Riti rati ralla...

Tulihan se talvihallakin lopulta. Lunta ei meillä vielä juuri näy ja hyvä niin. Toivon kirpakkaa pakkasta ennen lumen tuloa. Kunnon pakkanen saattaa  nitistää osan pihalla talvehtivista lehtokotiloista. Meidän kulmilla näitä nilviäisiä on legioonittain. Odotan jo kauhulla kevättä, kun ne heräilevät pensaiden alta ja lehtikasoista syömään kaiken vihreän. Pihanurmikolla ei sateen jälkeen voi kävellä kuin kumisaappaissa, silloinkin jokaisen askeleen alla kuuluu useita rusahduksia. Kyse ei siis ole mistään pienestä estettisestä haitasta.

Itse lehtokotilo on varsin sympaattisen näköinen etana, joka kantaa kotia selässään. Tähän kotikuoreensa se myös vetäytyy kuivina päivinä ja talvehtiessaan. Ruskea kuori on pari senttiä halkaisijaltaan ja itse etana on väriltään tummanruskea ja pitkäsarvinen. Sarvien päässä ovat silmät. Ihan sievä otus. Mutta lisääntyy niin tehokkaasti, että heikompia hirvittää. Etanat ja kotilot ovat hermafrodiitteja, siis yhtäaikaa tyttöjä ja poikia. Tämähän tuplaa treffimahdollisuudet ja lisääntymisen myös. Parittelun jälkeen kummatkin munivat, ja paljon. Lisääntymisaikaa on koko kesä, monta kuukautta. Ei ihme, että kotiloita riittää.
Olen kerännyt näitä söpöläisiä pihaltamme ämpärikaupalla ja tuhonnut kiehuvassa vedessä. Tosi luonnonystävän hommaa. Vaan eipä muu auta. Kotiloita eivät syö rastaat eivätkä harakat. Siilejä meidän pihalla ei asustele, eivätkä kotilot ole persoja juopottelulle. Olutansojakin on siis kokeiltu. Rautasulfaattia sisältävä torjunta-aine on ainoa, joka auttaa hetkellisesti, kunnes etanat naapurimetsiköstä ryömivät taas pihalle ja jättävät jälkeensä reikäiseksi syötyjä, kuolevia puutarhakasveja.

Toivoni on siis luonnonmukaisessa pakkastorjunnassa. Mieluusti näkisin elohopean laskevan alle kymmeneen pakkasasteeseen ennen kotiloita suojaavaa lumipeitettä. Varsinkin kotiloiden munien pitäisi tuhoutua kylmyydessä. Keväällä selviää, oliko pakkasesta lehtokotiloille mitään haittaa, vai porskuttavatko ne pihallamme entistä paremmin.