Pihalla asustaa siili!

Meillä ei ole siilejä näkynyt moneen vuoteen. Olen ihmetellyt, mihin ne ovat muuttaneet. Meidän vanhalla asuinalueella kun näyttäisi löytyvän siilille sopivia asuinpaikkoja. Pihat eivät ole turhan tarkkaan hoidettuja, puskia ja pieniä ryteikköjä löytyy. Monilla tonteilla on myös ulkorakennuksia, joiden alle pääsee suojaan. Vuosia sitten näimme siilin kipittävän pihan poikki, mutta se ei palannut juoma-astialle eikä tarjottu ruoka kiinnostanut kuin harakoita.

Muutama viikko sitten perheen teini palasi reissuiltaan illan jo hämartyessä. Hän kertoi nähneensä siilin lehtikompostien luona jo useamman kerran. Ja vasta nyt hän tuli kertonneeksi näin tärkeästä asiasta meille muille! Menimme yhdessä katsomaan, jos vieras olisi vielä paikalla. Tapasimme ison siilin, joka tuhahtaen käänsi  selkänsä ja painui naapurin puolelle pensaaseen. Kävin heti hakemassa sisältä vettä lautaselle sekä kissan kuivaruokaa veteen kastettuna ja jätin ne lähelle siilin olinpaikkaa. Seuraavana aamuna sekä vesi että ruuat olivat kadonneet.

 Halusin tietää, kulkeeko siili pihalla vai syökö joku muu tarjotut ruuat, joten viritin riistakameran kuvaamaan ruokintapaikkaa. Kuvista vahvistui, että ruokailija oli kuin olikin siili. Kovin komeita otoksia kamera ei hämärässä liikkuvasta siilistä saanut aikaan, mutta sen piikikäs hahmo kuvissa kuitenkin esiintyy. Paikalla käy myös joskus kissoja, mutta ruuat ovat jo hävinneet siilin uumeniin ennen kattien vierailua.

Öinen ruokavieras

Naapurin kissa piilokamerassa

Vesi ja ruoka tulee näin kuivana aikana varmasti tarpeeseen. Toivon siilin pysyvän meidän ja naapurien pihoilla ja jättävän isomman kadun ylittämisen tekemättä. Tämä toive lienee turha, sillä siilit liikkuvat isolla aluella ja voivat kulkea yössä useita kilometrejä. Pidän ruokaa ja kuitenkin tarjolla niin kauan kuin sille on tarvetta. Olen tulokkaasta kovin innoissani. Jos asukas pysyy maisemissa, täytyy miettiä talvipesän rakentamista. 

Mitä kuuluu tuomenkehrääjälle?

Mies leikkasi nurmikkoa pihalla. Tuomen alla oli kovasti jotain pieniä ja lentäväsiä hyönteisiä. Aikansa huidottuaan hän huomasi, että ne olivat valkoisia perhosia. Tuomenkehrääjäkoit ovat siis kuoriutuneet. Lämmin sää on jouduttanut niiden "kypsymistä". Pihatuomen rungolla ja juurella aikuisia perhosia on paljon. Ne ovat niin nopeita liikkeissään, ettei kunnollista kuvaa tahdo esihistoriallisella kamerallani saada millään.

Aikuinen tuomenkehrääjäkoi

Täysiä koteloitakin on vielä paljon. Perhosten kuoriutuminen jatkuu varmasti vielä päiviä. Ja nämä aikuiset lentelevät ja pariutuvat ja laskevat munansa tuomen rungolle. Perhoset löytävät kuulemma tuomen hajuaistinsa avulla. Aikamoiset tuoksutuselimet muutamilla hyönteisillä on. Jotkin perhoskoiraat haistavat saman lajin naaraan jopa kilometrien päästä. Ja sitten vaan lentoon...

Koteloita

Tuomipuut ovat toipuneet toukkien hyökkäyksestä. Uudet, komeat lehdet on kasvatettu ja yhteyttäminen on hyvässä vauhdissa. Toukka-armeijasta muistuttavat enää seitit puiden rungoilla. Ne ovatkin tosi kestävää ainetta. Sama seitti voi koristaa puuta vielä ensi keväänä.

Tuomipusikko hyvässä kasvussa

Tienvarren kuninkaat

Keskikesää elellään, vaikka räntää ajoittain vihmoo taivaalta. Tienvarret ja joutomaat ovat täyttyneet sinisestä kukkamerestä. Tämä jokapaikan valtaaja on komealupiini, tai tuttavallisemmin pelkkä lupiini. Se on kotoisin Amerikasta ja ehkä siksi leviää niin nopeasti kaikkialle, kuten amerikkalaisilla asioilla on tapana. Suomen luonnossa lupiini on siis tulokaslaji, joita yleensä pidetään haitallisina alkuperäisille lajeille. Lupiini tuli Eurooppaan joskus 1800-luvun alussa lähinnä koristekasviksi. Suomessakin se on asustellut jo yli vuosisadan. Vähän ihmetyttää, että kauanko jollain paikalla pitää viihtyä ennenkuin kuuluu lajistoon. Tuhat vuotta? No, se on vähän sama, jos muuttaa jostain muualta tänne Hämeeseen. Tulokkaana pysyy hautaan asti. Lapset sentään voivat olla paikallisia, jos ovat syntyneet täällä. En nyt puhu omasta kokemuksestani, koska olen syntyperäinen hämäläinen ja älynnyt pysyä kotiseudullani, kotoperäisenä asukkaana.

Lupiini sensijaan leviää monenlaisille kasvupaikoille. Sen juurinystyröissä asustelee bakteereja, joka sitovat ilman typpeä. Lupiini siis ikäänkuin lannoittaa itse itseään. Siksi se pystyy viihtymään karummillakin paikoilla. Sen juuret ovat pitkät ja kiemurtelevat syvällä maassa. Kitkeminen on toivotonta. Komean kukinnan jälkeen kukkien paikalle kehittyy siemeniä täynnä olevia palkoja. Palot kypsyvät, kuivuvat ja poksahtavat auki lennättäen siemeniä ympäristöönsä. Ne säilyvät maassa itämiskykyisinä vuosikymmeniä. Samalla alueella kasvaakin yleensä paljon lupiineja. Monet ovat saman värisiäkin. Väri on perinnöllinen ominaisuus, sininen väri on dominoiva ja periytyy siis helpoimmin jälkeläisille. Joillain alueilla voi kasvaa vain valkoisia tai vaaleanpunakukkaisia kasveja, perinöllistä siis tämäkin.

Lupiini ei oikein maistu kenellekään, sillä se sisältää myrkyllisiä alkalodeja. Luontaisesta vihollisesta ei siis ole apua kasvustojen rajottamisessa. Jos leviämistä haluaa estää, paras konsti lienee kukkavanojen niitto ennen siementen kypsymistä. Tätäkin pitää tehdä vuosittain. Olenkin sangen epäileväinen, voidaanko lupiinin leviämistä millään estää. Se vie elintilaa niittykasveilta ja valtaa röyhkeästi uudet vapaat kasvupaikat, mutta lajistolla on taipumus muuttua. Ehkäpä jo sadan vuoden kuluttua lupiini kuuluu suomalaisiin kasveihin. Hämeessäkin.