Vuokkojen sukua tai sitten ei

Kevät on taas huomaamatta hiipinyt talven selän takaa esiin. Sinivuokot ojentelevat kukkiaan aurinkoisilla rinteillä ja viikolla huomasin jo pari aikaista valkovuokkoakin nupullaan. Nämä kaksi vuokkoa ovat meille suomalaislle varmasti ne tutuimmat.

Taksonomiselta kannalta valkovuokko ja sinivuokko eivät välttämättä kuuluu samaan sukuun. Vuokot ovat leinikkikasveja ja niihin kuuluvat kiistatta valkovuokko sekä keltavuokko. Sinivuokko luokitellaan joskus Hepatica-sukuun ja kangasvuokko Pulsatilla-sukuun. Vuokkojen sukulaisuutta on tutkittu pitkään ja hartaasti, apuna on käytetty DNA tutkimustakin, mutta yksimielisyyttä ei kasvitietelijöiden piirissä ole saatu.

Sinivuokko on kevään aikainen kukkija. Se viihtyy niin lehdoissa kuin kuusimetsissäkin. Sinivuokko ei nimestään huolimatta ole aina sininen. Kukka voi olla valkoinen, violetti, punertava tai jotain näiden väliltä. Terälehtiä kukassa on tavallisimmin kuusi, mutta määrä saattaa olla monikertainenkin.

 Kolmilehdykkäiset lehdet talvehtivat vihreinä, jolleivät rusakot popsi niitä kitoihinsa, kuten pihallamme käy joka vuosi. Sinivuokko on ollut osittain rauhoitettu, eikä sitä tietenkään saisi siirtää metsästä puutarhakasviksi. Näin ihmiset ovat kuitenkin ennen toimineet, joten vanhojen talojen puutarhoissa sinivuokkoa ihan yleisesti esiintyy.

 Sinivuokot levittäytyvät ympäristöönsä vähitellen. Kasvilla ei ole maavartta kuten valkovuokolla, vaan sinivuokon siemeniä levittävät muuraraiset. Muurahaisia houkuttaa siemenen kärjessä oleva rasvainen lisäke, jonka ne syövät. Kaikki siemenet eivät päädy pesään asti, vaan työläinen saattaa ahmia herkun jo matkalla. Sitten siemenen voikin helposti unohtaa polun varteen. Näistä pudonneista siemenistä kasvaa hyvällä onnella seuraavana vuonna uusi kasvi.

Kevättä ilmassa

Tänään haistoin kevään. Mielestäni se on yksi parhaimmista tuoksuista. Jotkut ovat sitä mieltä, että ulkona ei tuoksu kevät, vaan maatuneet lehdet, muta ja koiranpaska. Ehkä se onkin niin, mutta talven jälkeen tämä hajusekoitus on omiaan lähes sekoittamaan ihmisen pään. Kevään tuoksussa on lupaus tulevasta kesästä, kasvimaan kääntämisestä, nurmikon leikkuusta, retkistä lähiluontoon ja juoksulenkeistä metsäpoluilla. Iltaisinkin on jo niin valoisaa, että viikolla saattaa päästä ulos päivännäöllä töiden jälkeen. Lenkit valoisassa ovatkin aikamoista luksusta.

Kevät on saavuttanut myös pihan asukkaat. Fasaanikukot töräyttelevät komeasti ja ajavat toisiaan takaa. Varikset rakentavat pesää johonkin lähistölle, ne valikoivat pihalla sopivia risuja ja ottavat mukaansa. Tänään näin myös pikkuvarpusen keräävän omenapuun alta rusakon karvaa nokkaansa. Pesän sisustus kai silläkin oli mielessä. Linnunpöntöissä käy kova vilske, kun tiaiset valikoivat asuntoa kesäkaudeksi. Kotipulut kurnuttavat televisioantennilla ja paistattelevat auringossa. Kaikki tuntuvat nauttivan elämästään pimeän talven jälkeen.

Jos lymyilen täällä puskan takana, niin minua ei ehkä huomata.

Kevät, tai mikälie valoaltistus on myös saanut minut tekemään jotain ennenkuulumatonta. Meidän talouteen muutti kissanpentu, pikkuinen don sfinx. Katti onkin onnistunut kietomaan kaikki perheenjäsenet karvattoman tassunsa ympärille muutamassa päivässä. Sen touhujen seuraaminen tuo luonnon pihalta sisälle olohuoneeseen.

Sammakkolammella kuhisee

Olen viikon verran seuraillut läheisen lammikon elämää. Lämmin sää on herätellyt rupikonnat ja sammakot polskimaan. Jokavuotiset kosiomenot ovat hyvässä vauhdissa. Lammelle johtavassa ojassa kurnuttavat sammakot ja itse lammikossa valtaa pitävät rupikonnat. Konnia on valtavasti, kauempaa katsottaessa vesi näyttää kiehuvan, kun rupikonnat siellä kiistelevät. Niin, myös konnilla ja sammakoilla urosten täytyy näyttää voimaansa ja yrittää karkoittaa kilpakosijat pois valitun naaraan lähistöltä.

Rupikonnia

Rupikonnat ja sammakot ovat tietysti eri lajia, eivätkä pariudu keskenään, vaikka samassa vedessä puolisoa etsivätkin. Niiden kutsuäänikin on aivan erilainen. Sammakot kurnuttavat matalasti, rupikonnat ikäänkuin haukahtelevat lyhyitä kurahduksia. Rupikonnan ääntä voi kuunnella täältä. Rupikonnat ovat pulskempia ja lyhytjalkaisempia kuin sammakot. Siinä missä sammakko loikkii reippaasti, on rupikonna kömpelö ja hidasliikkeinen. Ne monesti jäävät auton alle tietä ylittäessään, koska eivät ehdi pakoon. Sammakoiden iho on sileä, konnien iho on täynnä kyhmyjä.

Sammakoita

Sammakot ovat jo aloittaneet kudun. Ne munivat valtavasti hyytelömäisiä mätimunia, jotka nousevat veden pinnalle rykelmänä. Sitä oli jo muutamassa paikassa. Sammakot kutevat usein niin mataliin ojiin, että kutu kuivaa ja tuhoutuu, jos kevät on vähäsateinen. Rupikonnien kutua ei vielä näkynyt, se on nauhamaista ja yleensä kiinni lammikon kasveissa tai risuissa.

Verkkaisesti liikkuvia konnia on paljon helpompi seurata kutupuuhissa kuin sammakoita. Sain kyykistellä melko monta tovia ojan reunalla, että sammakot uskaltautuivat esille. Konnat eivät juuri viitsineet vaivautua pakenemaan, olihan niillä paljon tärkeämpiäkin puuhia.

Poseerauskuva

Pajunkissojen paraati

Kävin suosikkipaikassani, Vahteristossa, tuulettamassa päänuppiani työviikon päätteeksi. Ajattelin kurkistaa, ovatko rupikonnien asuttamat lammet jo sulaneet, mutta varjoisassa paikassa oli vielä reilusti jäätä. Sensijaan löysin komeita pajunkissoja kaikkialta. Ne ovat viikossa kasvaneet ja avaavat  kukkansa ihan kohta. Nyt ne ovat vielä sieviä, vaaleita ja pörröisiä. Muistuttavat kovasti kissan pehmeää tassua. Jos säät pysyvät lämpinä, ovat pajut auttamattomasti puhjenneet kukkaan pääsiäisenä, eikä pajunkissoja enää ole.

Tupasvilla 

Näin myös tupasvillan nuppuja suolla. Nekin ovat muodoltaan vähän pajunkissamaisia. Tupasvilla kasvaa monenlaisilla soilla eikä ole kovin vaativa kasvupaikkansa suhteen. Alkukesästä kukinnot muuttuvat vaaleiksi karvapalloiksi ja muuttavat suon pumpulimaaksi.




Keräsin joutessani pitkiä pajun versoja ja kieputtelin niistä kranssin ulko-oveen. Työ vaatii hieman kärsivällisyyttä. Paju taipuu mukavasti, mutta kissat tipahtelevat helposti. Kun kranssin saa muotoonsa, kuivuvat kissat kyllä paikalleen eivätkä irtoile.Tämä on varsinaista ekoaskartelua, kranssin voi kompostoida myöhemmin, kun pajunkissat alkavat kyllästyttää.

Pieniä aurinkoja

Eilinen lenkki suuntautui radanvarsitietä naapurikaupunkiin. Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi navakasti. Juostessa olo on aina jotenkin keveä ja mieli iloinen. Vielä enemmän ilahduin, kun huomasin tien pientareella monen monta kukkivaa leskenlehteä. Niitä oli jo niin paljon, että keräsin muutamia kotiinkin. Kilpikonnani Sulo sai tietysti oman maistiaisen. Hänen konnuutensa osaa arvostaa tuoreruokaa.

Leskenlehden kukka ei ole erityisen kaunis, ei tuoksu kovin hyvältä eikä ole pitkävartinenkaan. Jos poimitut  kukat onnistuu saamaan veteen pieneen lasiin, ne kuihtuvat parissa päivässä. Silti tämä pieni, keltainen kukka herättää niin paljon iloa. Se on todellinen kevään airut, lupaus lämmöstä ja tulevasta kesästä.

 Kesää taitaa odottaa itse leskenlehtikin. Se kukkii aikaisin, koska kukkasilmut on kasvatettu valmiiksi edellisenä syksynä. Sen vuoksi leskenlehteen kasvaa kasvaa valtavat lehdet, jotka yhteyttävät vimmatusti kerätäkseen ravintoa seuraavan vuoden kukintoa varten. Keltainen kukka aikaisin keväällä houkuttelee pölyttäjiä. Horroksesta heränneet kimalaiset ja sitruunaperhoset nautiskelevat vuoden ensimmäiset mesiateriansa juuri leskenlehdellä.

Varhaisia kukkijoita seuraa kohta kokonainen leskenlehtien armeija. Pian loistavat tienvarret keltaisenaan ja leskenlehtimatto levittäytyy pientareilta joutomaille. Leskenlehdellä on pitkä ja sitkeä maavarsi, jonka ansiosta se onkin myös tunnettu rikkakasvi. Meidän ilmastossamme selvitäkseen pitää kasvinkin

olla sitkeä monin tavoin.