Liero!

Sateen jälkeen asfaltilla näkee usein kiemurtelevan matoja. Ne ovat nivelmatoihin kuuluvia lieroja. Niistä kaikkein tunnetuimmat lienevät kasteliero, tunkioliero ja onkiliero. Lierolajeja Suomessa on ainakin 16 ja niitä on vaikea silmämääräisesti erottaa toisistaan. Lieroilla on paksumpi kohta, vyö, jonka molemmin puolin on jaokkeita. Näiden jaokkeiden määrä on tärkeää tietää, jos aikoo määrittää lieron lajin. Kastelierot eli kastemadot ovat kookkaita matoja, voivat kasvaa jopa 30 cm pituisiksi. Tunkiolierot taas ovat pieniä, korkeintaan 5cm pitkiä. Niitä kasvatetaankin kalansyöteiksi, lemmikkieläinten ruuaksi ja kompostorin työläisiksi.

Kasteliero, Wikipedia

Madot ovat mielenkiintoisia eläimiä. Niillä ei ole selkärankaa, aivoja, silmiä tai keuhkoja. Ne hengittävät ihonsa läpi ja tuntevat maan värähtelyjä herkällä ihollaan. Silmien puuttumisesta huolimatta lierot aistivat valoa. Ne eivät pidä ultraviolettisäteilystä ja pyrkivät siltä suojaan maan alle.  Madot syövät tiensä läpi maan ja näin ilmastoivat maaperää tekemillään tunneleilla. Maahan pudonnut kuollut kasviaine on lierojen ravintoa ja ne popsivat mielellään syksyllä pudonneet lehdet.

Lierot ovat kaksineuvoisia. Siis tyttöjä ja poikia samanaikaisesti. Tämä helpottaa lisääntymistä. Mato ei kovin usein kohtaa toista matoa, joten on kätevää, jos molemmat voivat parittelun jälkeen munia. Niin, madot siis munivat ja munista kuoriutuu pikkuruisia matoja. Madon sukupuolielimet ovat paksumman kohdan, vyön, molemmin puolin, joten lisääntyminen itsekseen ei ole kovin helppoa.

Lieron vyö, klitellum, Wikipedia

Sateen jälkeen madot ovat tiellä, koska niiden käytävät ovat täyttyneet vedestä ja madot ovat joutuneet evakkoon. Koska niillä ei ole silmiä, ne eivät tiedä, minne ovat matkalla ja joutuvat siksi harhaan asfaltille. Jos niillä käy tuuri, ne luikertelevat kohti nurmikkoa ja pääsevät kaivautumaan. Huonolla onnella ne liiskautuvat tai kuivuvat tien pintaan. Komea kasteliero saa minut pysähtymään ja poimimaan madon jalkakäytävältä nurmikolle. Suurella lierolla voi olla ikää jopa 10 vuotta, melkoinen saavutus madolle, kun pikkulinnutkin elävät vain muutaman vuoden.

Säilöntää

Kurkku lienee peräisin Aasiasta, mutta erilaisia lajikkeita kasvatetaan ympäri maailmaa. Avomaankurkkua voidaan Etelä-Suomessa kasvattaa ihan paljaan taivaan alla, lämpiminä ja kosteina kesinä satoa voi tulla reilustikin. Kasvihuoneessa kasvatetaan pitkää kasvihuonekurkkua, joka ei tarvitse pölytystä.

Kurkun satokausi on kasvihuonessani edennyt siihen pisteeseen, että tarjonta ylittää kysynnän. Kasvatan myös avomaankurkut kasvihuoneessa, jotta lehtokotilot eivät pääse niillä herkuttelemaan. Siispä satoa tulee joskus aika runsaasti. Perhe syö kurkkua jokaisella aterialla, yleensä myös välipaloilla, mutta ylituotantoa tulee silti. Omaa tuotantoa ei raaski millään kantaa kompostiin, joten on ryhdyttävä säilömään!

Neljä kurkkua on kilo!

En ole mikään talousihme, eikä tämä ole mikään ruokablogi, mutta jos minä onnistun kurkkusalaatin teossa, onnistuvat siinä muutkin. Olen tehnyt salaattia tällä samalla ohjeella monta vuotta. Se säilyy jääkaapissa hyvin, jos sitä on tarve säilyttää. Meillä se tekee kauppansa aika nopeasti.
Tarvitaan kilo avomaankurkkuja, pari sataa grammaa sipulia sekä yksi paprika. Lisäksi vajaa desi väkiviinaetikaa, reilu ruokalusikallinen sinapinsiemeniä, saman verran merisuolaa ja pari sataa grammaa hillosokeria.

Kuvasta puuttuu etikka

 Kurkut ja paprika kuutioidaan, sipuli silputaan. Kaikki aineet, paitsi hillosokeri, laitetaan kattilaan ja keitellään lyhyesti. Sitten lisätään hillosokeri ja keitellään vähän enemmän, ehkä vartin verran.

Lasipurkit ja kannet pestään hyvin ja kuumennetaan uunissa, jotta pöpöt kuolevat. Salaattikeitosta jäähdytellään vähän ja sitten purkitetaan lämpimiin lasipurkkeihin. Kannet suljetaan hyvin. Jäähdytellään purkit ja ladotaan jääkaappiin. Maistellaan vaikka kasvis- tai lihapullien seurana.

Mansikoita, mansikoita...

Ne ovat taas täällä! Punaiset ja herkulliset epähedelmät, mansikat. Luonnonvaraiset ahomansikat ovat kypsyneet aurinkoisilla  paikoilla jo ennen juhannusta, mutta nyt sato alkaa olla parhaimmillaan. Ahomansikoiden suuremmat sukulaiset, puutarhamansikat vasta kypsyttelevät suuria marjojaan. Niiden satokausi jatkuu lajikkeesta ja säätiloista riippuen useita viikkoja.

Ahomansikka

Mansikka kuuluu ruusukasveihin. Niitä kasvaa lauhkeassa ilmastossa ympäri maailmaa. Mansikan lehdet ovat kolmilehdykkäiset ja kukat valkoiset. Ahomansikka kukkii toukokuussa. Pölytyksen jälkeen kukkapohjuksesta alkaa muodostua pohjushedelmä. Tavalliset hedelmät eli marjat muodostuvat kukan emin sikiäimestä, niissä siemenet kasvavat hedelmän sisälle, kuten vaikka omenalla tai mustikalla. Mansikalla siemenet ovat pohjushedelmän päällä, siksi mansikka ei biologisesti ole hedelmä, vaan epähedelmä. Mansikka lisääntyy näistä pienistä siemenistä, mutta erityisen nopeasti se levittäytyy rönsyjen avulla. Ohuen varren päähän kasvaa uusi, pieni mansikkakasvi, joka juurtuu paikalleen ja alkaa tuottaa omia siemeniä ja rönsyjä.

Epähedelmässä siemenet pohjushedelmän päällä

Hedelmä tai ei, niin herkullisia mansikat ovat. Ahomansikoita syödään yleensä suoraan kasvupaikalta tai kerätään pieniä määriä heti kohta nautittavaksi viilin tai maidon kera. Vielä vuosisata sitten ahomansikat olivat haluttuja kauppamarjoja, joita saattoi ostaa torilta. Puutarhamansikoiden viljelyn yleistyminen on lopettanut ahomansikoiden kaupallisen poimimisen. Ahomansikat eivät myöskään kestä kuumentamista, joten ne on parastakin nauttia suoraan ulkosalla. Näistä marjoista alkaakin otollinen  ulkoruokintakausi. Seuraavaksi kypsyvät mustikat, sitten vadelmat, viinimarjat, omenat, luumut, puolukat... Piha ja lähimetsä ovat herkkuja pullollaan. Satoisaa ja maukasta kesää kaikille!

Nam nam

Kielojen aikaan

Kielojen kukinta on täällä Suomen eteläosissa jo hyvässä vauhdissa. Voimakasta tuoksua ei voi  olla huomaamatta niillä alueilla, missä kielokasvustot levittäytyvät laajalle. Kielo kasvaa monenlaisissa paikoissa aina kalliolta lehtometsiin asti. Ehkä sen laaja levittäytyminen on tehnyt kasvista niin tunnetun ja suositun.

Kielo on Suomen kansalliskukka ja yhdistetty usein kauneuteen ja viattomuuteen kenties valkoisen värinsä vuoksi. Sitä pidetään myös monissa maissa kevään airueena ja esimerkiksi Ranskassa se on perinteinen vappukukka. Hajuvesiteollisuus käyttää vielä jonkin verran aitoa kieloa, vaikka sen tuoksua on osattu valmistaa keinotekoisesti jo vuosisadan. Koko kasvi on myös hyvin myrkyllinen. Sen nautiskelu voi aiheuttaa sydänoireita. Myrkyllisyydestään huolimatta kieloa on käytetty aiemmin myös monenlaisissa lääke- ja rohdosvalmisteissa.

Kielon marjat Wikipediasta

Suurikin rykelmä kieloja voi itseasiassa olla vain yksi kasvi, jonka maavarresta on putkahdellut reilusti kukintoja ja lehtiä. Pökerryttävä tuoksu houkuttelee paikalle hyönteisiä, jotka mesilahjan toivossa pölyttävät kielon kukat. Mettä kukissa ei kuitenkaan ole, vaan kasvi huijaa hyöteisiltä pölytyspalvelun. Melko katalaa, sanoisin.  Kesän kuluessa kukasta kehittyy marja, jonka suojassa siemenet kypsyvät. Marjat muuttuvat syksyä kohden vihreistä oransseiksi ja hohtavat houkuttelevina kuihtuneiden lehtien keskellä. Myrkkymarjat kelpaavat hyvin ravinnoksi linnuille ja pikkujyrsijöille, Niihin myrkyt eivät vaikuta samoin kuin meihin ihmisiin. Popsiessaan marjoja linnut tulevat kuljettaneeksi kielon siemet uusille kasvupaikoille. Siemen kun ei linnun ruuansulatuksessa vahingoitu, vaan tipahtaa ulosteläjän kera maahan. Sitten vain kevättä odottelemaan, jotta itäminen pääsee vauhtiin.

Vuokkojen sukua tai sitten ei

Kevät on taas huomaamatta hiipinyt talven selän takaa esiin. Sinivuokot ojentelevat kukkiaan aurinkoisilla rinteillä ja viikolla huomasin jo pari aikaista valkovuokkoakin nupullaan. Nämä kaksi vuokkoa ovat meille suomalaislle varmasti ne tutuimmat.

Taksonomiselta kannalta valkovuokko ja sinivuokko eivät välttämättä kuuluu samaan sukuun. Vuokot ovat leinikkikasveja ja niihin kuuluvat kiistatta valkovuokko sekä keltavuokko. Sinivuokko luokitellaan joskus Hepatica-sukuun ja kangasvuokko Pulsatilla-sukuun. Vuokkojen sukulaisuutta on tutkittu pitkään ja hartaasti, apuna on käytetty DNA tutkimustakin, mutta yksimielisyyttä ei kasvitietelijöiden piirissä ole saatu.

Sinivuokko on kevään aikainen kukkija. Se viihtyy niin lehdoissa kuin kuusimetsissäkin. Sinivuokko ei nimestään huolimatta ole aina sininen. Kukka voi olla valkoinen, violetti, punertava tai jotain näiden väliltä. Terälehtiä kukassa on tavallisimmin kuusi, mutta määrä saattaa olla monikertainenkin.

 Kolmilehdykkäiset lehdet talvehtivat vihreinä, jolleivät rusakot popsi niitä kitoihinsa, kuten pihallamme käy joka vuosi. Sinivuokko on ollut osittain rauhoitettu, eikä sitä tietenkään saisi siirtää metsästä puutarhakasviksi. Näin ihmiset ovat kuitenkin ennen toimineet, joten vanhojen talojen puutarhoissa sinivuokkoa ihan yleisesti esiintyy.

 Sinivuokot levittäytyvät ympäristöönsä vähitellen. Kasvilla ei ole maavartta kuten valkovuokolla, vaan sinivuokon siemeniä levittävät muuraraiset. Muurahaisia houkuttaa siemenen kärjessä oleva rasvainen lisäke, jonka ne syövät. Kaikki siemenet eivät päädy pesään asti, vaan työläinen saattaa ahmia herkun jo matkalla. Sitten siemenen voikin helposti unohtaa polun varteen. Näistä pudonneista siemenistä kasvaa hyvällä onnella seuraavana vuonna uusi kasvi.

Tuholaisia?

Kissa löysi lattialta kovakuoriaisen. Hyönteinen onnistui pakenemaan kynnyksen alle piiloon. Kissa nuuhki lattianrakoja turhautuneena. Katti unohti kuoriaisen, mutta itseäni se jäi mietityttämään. Nythän eletään helmikuun loppua, lunta on maassa ja pakkastakin ulkosalla. Ei siis ihan kovakuoriaisten paras ilmaantumissesonki. Onkohan kyseessä joku ihrakuoriaisiin verrattavissa oleva tuholainen, joka saa aikaan ruokakomeroiden suursiivouksen? Tai vielä pahempaa, joku joka sukulaisineen syö talomme muruiksi, kuten termiitit.

Nostin kynnystä ja löysin kiiltävän sinisen, pitkäsarvisen kovakuoriaisen. Sillä oli pituutta reilu sentti ja leveyttä puolisen senttiä. Jostain aivojeni syövereistä purkautui esiin opiskeluaikaisia muistoja lajintuntemuskursseilta ja tunnistin otuksen sarvijääriin kuuluvaksi papintappajaksi. Netin syövereistä löytyi asialle vahvistus. Tuholainen tämä hyönteinen on, mutta vain melko tuoreessa kuorellisessa puutavarassa. Aikuinen kuoriainen munii munansa havupuun kuoren alle, jossa toukat kuoriutuvat. Ne syövät puun  nilakerrosta ja tekevät siihen käytäviä.Talomme vanhaa puuta eivät papintappajat siis havittele syödäkseen. Se oli hyvin huojentava tieto. Elukat ovat tulleet meille luultavasti takkapuiden mukana.

Papintappaja Wikipediasta

Papintappaja kuulostaa kovin hurjalta pedolta. Eräs tarina nimen synnystä juontaa keskiajalle, jolloin kyseinen kuoriainen on kuuleman mukaan kaivautunut papin korvaan, aiheuttanut sinne tulehduksen ja lopulta pappipolon kuoleman. Täytynee nyt laittaa korvatulpat yöksi, jotta vältyn keskiaikaisen papin kohtalolta.