Tienvarren kuninkaat

Keskikesää elellään, vaikka räntää ajoittain vihmoo taivaalta. Tienvarret ja joutomaat ovat täyttyneet sinisestä kukkamerestä. Tämä jokapaikan valtaaja on komealupiini, tai tuttavallisemmin pelkkä lupiini. Se on kotoisin Amerikasta ja ehkä siksi leviää niin nopeasti kaikkialle, kuten amerikkalaisilla asioilla on tapana. Suomen luonnossa lupiini on siis tulokaslaji, joita yleensä pidetään haitallisina alkuperäisille lajeille. Lupiini tuli Eurooppaan joskus 1800-luvun alussa lähinnä koristekasviksi. Suomessakin se on asustellut jo yli vuosisadan. Vähän ihmetyttää, että kauanko jollain paikalla pitää viihtyä ennenkuin kuuluu lajistoon. Tuhat vuotta? No, se on vähän sama, jos muuttaa jostain muualta tänne Hämeeseen. Tulokkaana pysyy hautaan asti. Lapset sentään voivat olla paikallisia, jos ovat syntyneet täällä. En nyt puhu omasta kokemuksestani, koska olen syntyperäinen hämäläinen ja älynnyt pysyä kotiseudullani, kotoperäisenä asukkaana.

Lupiini sensijaan leviää monenlaisille kasvupaikoille. Sen juurinystyröissä asustelee bakteereja, joka sitovat ilman typpeä. Lupiini siis ikäänkuin lannoittaa itse itseään. Siksi se pystyy viihtymään karummillakin paikoilla. Sen juuret ovat pitkät ja kiemurtelevat syvällä maassa. Kitkeminen on toivotonta. Komean kukinnan jälkeen kukkien paikalle kehittyy siemeniä täynnä olevia palkoja. Palot kypsyvät, kuivuvat ja poksahtavat auki lennättäen siemeniä ympäristöönsä. Ne säilyvät maassa itämiskykyisinä vuosikymmeniä. Samalla alueella kasvaakin yleensä paljon lupiineja. Monet ovat saman värisiäkin. Väri on perinnöllinen ominaisuus, sininen väri on dominoiva ja periytyy siis helpoimmin jälkeläisille. Joillain alueilla voi kasvaa vain valkoisia tai vaaleanpunakukkaisia kasveja, perinöllistä siis tämäkin.

Lupiini ei oikein maistu kenellekään, sillä se sisältää myrkyllisiä alkalodeja. Luontaisesta vihollisesta ei siis ole apua kasvustojen rajottamisessa. Jos leviämistä haluaa estää, paras konsti lienee kukkavanojen niitto ennen siementen kypsymistä. Tätäkin pitää tehdä vuosittain. Olenkin sangen epäileväinen, voidaanko lupiinin leviämistä millään estää. Se vie elintilaa niittykasveilta ja valtaa röyhkeästi uudet vapaat kasvupaikat, mutta lajistolla on taipumus muuttua. Ehkäpä jo sadan vuoden kuluttua lupiini kuuluu suomalaisiin kasveihin. Hämeessäkin.

Kasvivärjäystä

Olen värjännyt villalankaa monena kesänä pihan rikkaruohoilla. Lapset ovat välillä huomautelleet, että muiden äideillä ei ole taipumusta keittää kitkettyjä rikkaruohoja, vaan ne voi ihan vaan viedä kompostiin. Tästä huolimatta olen sitkeästi hyödyntänyt kukkapenkkien rikkakasvit värjäykseen ja ruokaakin niistä on valmistunut.

Näin alkukesästä monet värit ovat kirkkaimmillaan, joten paras värjäysaika alkaa olla käsillä. Jotta väri tarttuisi lankaan, se on ensin puretettava. Se tarkoittaa, että langan kuitu ikäänkuin avautuu, muuttuu pörhäkäksi. Puretusaineita on useita. Itse olen käyttänyt apteekista saatavaa alunaa tai raparperiä omalta pihalta. Tänään värjätty lanka on Novitan Nallea marketin hyllystä.
Huiskaisen tänne nyt kuvakavalkadin tämän päivän värjäyksestä, samalla periaatteella voitte ryhtyä etsimään värjäriä itsestänne.

Raparperiä keitellään värjäyskattilassa tunnin verran

Kiehuneet kasvit ongitaan pois liemestä

Värjättävä lanka laitetaan kuumaan veteen muhimaan ainakin puoleksi tunniksi

Puretusaineen (raparperimehun) voi nyt kaataa pois.

Lanka jää  odottelemaan. Sen voi myös kuivata ennen värjäystä.

Sitten pitää keitellä värikasvit. Kitkin viime viikolla kukkapenkistä ison kasan peltokortteita. Ne jäivät silloin kuivamaan ja odottelemaan parempaa käyttöä.

Kortteita keitellään kattilassa, kunnes väri alkaa irrota. Kolme varttia ainakin.

Riippuu paljon kasvista, kuinka nopeasti väri siitä irtoaa ja myös kuinka kauan menee siihen, että väri tarttuu lankaan.

Nakkasin lankavyyhdin kortteiden seuraksi ja heti väri alkoi muuttua kellertäväksi.

Värjäyskasvit voi myös siivilöidä pois ja jättää langan väriliemeen uiskentelmaan. Liemen väkevyydestä, lämpötilasta ja langan laadusta riippuu saatu väriaste.

Valmis väri

Monesti olen kortteilla saanut paljon keltaisempaa väriä. Nyt tulos oli harmaankeltainen. No, kerran puretetun ja värjätyn langan voi aina värjätä uudelleen, jos saatu väri ei silmää miellytä.

Keltaista väriä irtoaa melkein kaikista kasveista, sävy toki vaihtelee. Vihertävää olen saanut nokkosella, suolaheinillä ja lupiinilla. Kannattaa kokeilla eri kasveja, saadut värisävyt voivat olla yllättäviä.

Mitään hätäisen ihmisen puuhaa kasviväreillä värjääminen ei ole. Hommaan saa yhden työpäivän tuhrattua helposti. Mutta aika kivaa lomapuuhaa tämä on. 

Aavepuut

Nyt se on sitten tapahtunut. Kauniisti kukkivat ja ihanaisesti tuoksuvat tuomet ovat muuttuneet harmaan seitin peittämiksi kummituksiksi. Seitin keskellä kiemurtelee toukkien armeija. Toukat ovat tuomenkehrääjäkoin vauvoja. Ja niillä on kiljuva nälkä. Toukkien ahnaisiin kitoihin uppoavat pahimmassa tapauksessa puun kaikki lehdet. Omalla pihallamme tuomissa on vain yksittäisiä harsokasoja, siis kohtuullisesti toukkia. Kaupungilla sensijaan olen nähnyt monia kokonaan harmaiksi muuttuneita puita.

Toukat syövät itsensä kylläisiksi ja lopulta koteloituvat seittinsä turvaan. Loppukesällä koteloista kuoriutuu pieniä, vaaleita perhosia. Niitä voi joskus nähdä paljonkin lentelemässä tuomen ympärillä. Ne munivat tuomen lehdille. Munat talvehtivat ja seuraavana kesänä niistä kuoriutuu uusia nälkäisiä toukkia.

Tuomenkehrääjäkoin kuva Wikipediasta

Kovat pakkaset kuulemma voivat tuhota osan munista, jolloin toukkia on seuraavana kesänä vähemmän. Parhaiten tuomenkehrääjäkoiden määrää rajoittaa kuitenkin luonnon oma säätely. Kun toukkia on paljon, populaatioon iskee helposti jonkin tauti tai loinen. Toukkien ja myöhemmin munivien perhosten määrä pienenee ja luonnon tasapaino säilyy.

Mitä tapahtuu puille? Kun toukat ovat koteloituneet, kasvattaa puu itselleen uudet lehdet. Kasvit ovat uskomattoman sitkeitä ja mukautumiskykyisiä.

Tuomen tuoksua

Viime viikolla olin jo aamulenkillä aistivinani hennon tuomen tuoksun. Meidän pihatuomet olivat silloin vielä tiukasti nupuillaan, mutta aurinkoisessa rinteessä lenkkipolun varrella oli jo muutama avautunut kukka. Viikonlopun  lämpimät säät ovat saaneet kukinnan kaikkialla vauhtiin ja huumaava tuoksu leviää puiden ympäristöön.

Tuomi on Suomessa poikkeuksellisen näyttävästi kukkiva puu. Suurimmat tuomet voivat olla yli kymmenmetrisiä ja tiheäoksaisia. Monesti tuomi on kuitenkin pensasmainen ja raivataan pois metsän hoidon yhteydessä. Itse kukat ovat melko pieniä, mutta ne muodostavat runsaasti pitkiä kukkaterttuja. Kukista leviävä voimakas tuoksu houkuttelee paikalle pölyttäjiä. Kukkivan tuomen ympärillä käykin aina melkoinen pörinä.

Kaikki eivät tuomesta pidä. Monista ihmisistä sen tuoksu on liian voimakas, joillekin se aiheuttaa päänsärkyä. Monet eivät halua tuomea pihapuuksi sen tuholaisten vuoksi. Tuomenkehrääjäkoi, joka on pieni perhonen, munii tuomen lehdille. Munista kuoriutuu toukkia, jotka kehräävät tuomen seittimäisen verkon sisälle ja syövät pahimmassa tapauksessa puun lehdettömäksi. Puu toipuu koettelemuksestaan, mutta näyttää melkoisen aavemaiselta muutamien viikkojen ajan.

Itse pidän tuomesta, sen tuoksusta, kauneudesta ja pölyttäjien puuhailusta kukilla. Parasta tuomessa ovat kuitenkin marjat, joita käytän langan värjäämiseeen. Mustista pienistä marjoista irtoaa keitettäessä lilaa väriä, joka tarttuu ja pysyy erittäin hyvin villassa. Tätä väriä ei muista suomalaisista kasveista saa.

Sammakkolammella kuhisee

Olen viikon verran seuraillut läheisen lammikon elämää. Lämmin sää on herätellyt rupikonnat ja sammakot polskimaan. Jokavuotiset kosiomenot ovat hyvässä vauhdissa. Lammelle johtavassa ojassa kurnuttavat sammakot ja itse lammikossa valtaa pitävät rupikonnat. Konnia on valtavasti, kauempaa katsottaessa vesi näyttää kiehuvan, kun rupikonnat siellä kiistelevät. Niin, myös konnilla ja sammakoilla urosten täytyy näyttää voimaansa ja yrittää karkoittaa kilpakosijat pois valitun naaraan lähistöltä.

Rupikonnia

Rupikonnat ja sammakot ovat tietysti eri lajia, eivätkä pariudu keskenään, vaikka samassa vedessä puolisoa etsivätkin. Niiden kutsuäänikin on aivan erilainen. Sammakot kurnuttavat matalasti, rupikonnat ikäänkuin haukahtelevat lyhyitä kurahduksia. Rupikonnan ääntä voi kuunnella täältä. Rupikonnat ovat pulskempia ja lyhytjalkaisempia kuin sammakot. Siinä missä sammakko loikkii reippaasti, on rupikonna kömpelö ja hidasliikkeinen. Ne monesti jäävät auton alle tietä ylittäessään, koska eivät ehdi pakoon. Sammakoiden iho on sileä, konnien iho on täynnä kyhmyjä.

Sammakoita

Sammakot ovat jo aloittaneet kudun. Ne munivat valtavasti hyytelömäisiä mätimunia, jotka nousevat veden pinnalle rykelmänä. Sitä oli jo muutamassa paikassa. Sammakot kutevat usein niin mataliin ojiin, että kutu kuivaa ja tuhoutuu, jos kevät on vähäsateinen. Rupikonnien kutua ei vielä näkynyt, se on nauhamaista ja yleensä kiinni lammikon kasveissa tai risuissa.

Verkkaisesti liikkuvia konnia on paljon helpompi seurata kutupuuhissa kuin sammakoita. Sain kyykistellä melko monta tovia ojan reunalla, että sammakot uskaltautuivat esille. Konnat eivät juuri viitsineet vaivautua pakenemaan, olihan niillä paljon tärkeämpiäkin puuhia.

Poseerauskuva

Pistää vihaksi!

Kävin vakoilemassa lintujen pesänrakennuspuuhia ja kuuntelemassa paluumuuttajien keväistä konsertointia. Tallustelin polkua pitkin korvat höröllä ja latvuksiin tähystellen, mutta joskus on pakko katsahtaa jalkoihinkin, ettei mätkähdä mahalleen varvikkoon. Ja mitä perhanaa mun vanhat silmäni näkivätkään! Oli karkkipaperia, nenäliinaa, mehutölkkiä ja muovipussia. Niitä oli ikäänkuin kylväytynyt sinne polun viereen tasaisin välimatkoin. Ollaan kaupungin ulkoilualueella, jossa on isompien polkujen varressa roskiksia, joihin voi ne eväiden kääreet laittaa. Jos sillä kolmen kilsan lenkillä siis ehdottomasti tarvitsee lisäenergiaa.

Vahteriston alue on muutenkin paikoin tosi roskainen. Mitä lähempänä tietä ollaan, sitä isompia tavaroita metsästä löytyy. Olen bongannut sohvia, kirjoituspöytiä, pihakalusteita, autonrenkaita, akkuja,  matkalaukkuja.. joulukoristeista nyt puhumattakaan. Alueella on ainakin yksi suohon muumioitunut autonromu. Myös puutarhajätettä alueelle kipataan säännöllisesti.

Roskat ovat esteettinen haitta. Roskainen alue roskaantuu lisää, koska ihmispolot ovat niin tolloja, että heittävät roskat maahan, kun joku muukin niin on jo kerran tehnyt. Eläimille roskat voivat olla vaaratekijä. Linnut ja nisäkkäät ovat uteliaita ja tutkivat roskia ruuan toivossa. Ne saattavat nielaista narua, kuminauhoja, muovia, lasia jne. Ne saattavat myös jäädä raajoistaan tai päästään kiinni ihmisen luontoon heittämiin esineisiin ja kokea hitaan ja tuskallisen kuoleman. Muovi ei edelleenkään maadu, vaan sen hajoamiseen kuluu kymmeniä vuosia.

Alle kouluikäiset lapset ovat kaikki suuria luonnonystäviä. He kaikki tietävät, minne roskat tulee laittaa. Mihin kummaan tämä tieto katoaa aikuisiällä? Jokainen voi tehdä osansa roskaantumisen vähentämiseksi. Suurin osa ihmisistä osaa toimittaa roskansa ja jätteensä oikeisiin paikkoihin. Mutta enemmänkin voi tehdä. Esimerkin voimaan uskoo vahvasti  Roska päivässä -liike.

Olen monesti miettinyt, millainen ihminen käy heittämässä vanhat huonekalunsa tai roskapussinsa metsään. Mitä iloa hän siitä saa? Kaupunkien ja kuntien varikot ja kierrätyskeskukset ovat olemassa. Jätteen toimittaminen kierrätyspisteisiin ei edes maksa mitään. Silti  Mysteeri Roskaaja käy mieluummin pimeän turvin heittämässä autonsa vanhan akun metsäautotien varteen. Hän lastaa peräkärrynsä täyteen haravointijätettä ja oksia ja lähtee ajelulle. Toivon niin kovasti, että joskus yllätän Mysteeri Roskaajan itse teossa. Silloin en sanojani säästele.

Ulkoilupolun varrella

Pajunkissojen paraati

Kävin suosikkipaikassani, Vahteristossa, tuulettamassa päänuppiani työviikon päätteeksi. Ajattelin kurkistaa, ovatko rupikonnien asuttamat lammet jo sulaneet, mutta varjoisassa paikassa oli vielä reilusti jäätä. Sensijaan löysin komeita pajunkissoja kaikkialta. Ne ovat viikossa kasvaneet ja avaavat  kukkansa ihan kohta. Nyt ne ovat vielä sieviä, vaaleita ja pörröisiä. Muistuttavat kovasti kissan pehmeää tassua. Jos säät pysyvät lämpinä, ovat pajut auttamattomasti puhjenneet kukkaan pääsiäisenä, eikä pajunkissoja enää ole.

Tupasvilla 

Näin myös tupasvillan nuppuja suolla. Nekin ovat muodoltaan vähän pajunkissamaisia. Tupasvilla kasvaa monenlaisilla soilla eikä ole kovin vaativa kasvupaikkansa suhteen. Alkukesästä kukinnot muuttuvat vaaleiksi karvapalloiksi ja muuttavat suon pumpulimaaksi.




Keräsin joutessani pitkiä pajun versoja ja kieputtelin niistä kranssin ulko-oveen. Työ vaatii hieman kärsivällisyyttä. Paju taipuu mukavasti, mutta kissat tipahtelevat helposti. Kun kranssin saa muotoonsa, kuivuvat kissat kyllä paikalleen eivätkä irtoile.Tämä on varsinaista ekoaskartelua, kranssin voi kompostoida myöhemmin, kun pajunkissat alkavat kyllästyttää.