Vuokkojen sukua tai sitten ei

Kevät on taas huomaamatta hiipinyt talven selän takaa esiin. Sinivuokot ojentelevat kukkiaan aurinkoisilla rinteillä ja viikolla huomasin jo pari aikaista valkovuokkoakin nupullaan. Nämä kaksi vuokkoa ovat meille suomalaislle varmasti ne tutuimmat.

Taksonomiselta kannalta valkovuokko ja sinivuokko eivät välttämättä kuuluu samaan sukuun. Vuokot ovat leinikkikasveja ja niihin kuuluvat kiistatta valkovuokko sekä keltavuokko. Sinivuokko luokitellaan joskus Hepatica-sukuun ja kangasvuokko Pulsatilla-sukuun. Vuokkojen sukulaisuutta on tutkittu pitkään ja hartaasti, apuna on käytetty DNA tutkimustakin, mutta yksimielisyyttä ei kasvitietelijöiden piirissä ole saatu.

Sinivuokko on kevään aikainen kukkija. Se viihtyy niin lehdoissa kuin kuusimetsissäkin. Sinivuokko ei nimestään huolimatta ole aina sininen. Kukka voi olla valkoinen, violetti, punertava tai jotain näiden väliltä. Terälehtiä kukassa on tavallisimmin kuusi, mutta määrä saattaa olla monikertainenkin.

 Kolmilehdykkäiset lehdet talvehtivat vihreinä, jolleivät rusakot popsi niitä kitoihinsa, kuten pihallamme käy joka vuosi. Sinivuokko on ollut osittain rauhoitettu, eikä sitä tietenkään saisi siirtää metsästä puutarhakasviksi. Näin ihmiset ovat kuitenkin ennen toimineet, joten vanhojen talojen puutarhoissa sinivuokkoa ihan yleisesti esiintyy.

 Sinivuokot levittäytyvät ympäristöönsä vähitellen. Kasvilla ei ole maavartta kuten valkovuokolla, vaan sinivuokon siemeniä levittävät muuraraiset. Muurahaisia houkuttaa siemenen kärjessä oleva rasvainen lisäke, jonka ne syövät. Kaikki siemenet eivät päädy pesään asti, vaan työläinen saattaa ahmia herkun jo matkalla. Sitten siemenen voikin helposti unohtaa polun varteen. Näistä pudonneista siemenistä kasvaa hyvällä onnella seuraavana vuonna uusi kasvi.

Tuholaisia?

Kissa löysi lattialta kovakuoriaisen. Hyönteinen onnistui pakenemaan kynnyksen alle piiloon. Kissa nuuhki lattianrakoja turhautuneena. Katti unohti kuoriaisen, mutta itseäni se jäi mietityttämään. Nythän eletään helmikuun loppua, lunta on maassa ja pakkastakin ulkosalla. Ei siis ihan kovakuoriaisten paras ilmaantumissesonki. Onkohan kyseessä joku ihrakuoriaisiin verrattavissa oleva tuholainen, joka saa aikaan ruokakomeroiden suursiivouksen? Tai vielä pahempaa, joku joka sukulaisineen syö talomme muruiksi, kuten termiitit.

Nostin kynnystä ja löysin kiiltävän sinisen, pitkäsarvisen kovakuoriaisen. Sillä oli pituutta reilu sentti ja leveyttä puolisen senttiä. Jostain aivojeni syövereistä purkautui esiin opiskeluaikaisia muistoja lajintuntemuskursseilta ja tunnistin otuksen sarvijääriin kuuluvaksi papintappajaksi. Netin syövereistä löytyi asialle vahvistus. Tuholainen tämä hyönteinen on, mutta vain melko tuoreessa kuorellisessa puutavarassa. Aikuinen kuoriainen munii munansa havupuun kuoren alle, jossa toukat kuoriutuvat. Ne syövät puun  nilakerrosta ja tekevät siihen käytäviä.Talomme vanhaa puuta eivät papintappajat siis havittele syödäkseen. Se oli hyvin huojentava tieto. Elukat ovat tulleet meille luultavasti takkapuiden mukana.

Papintappaja Wikipediasta

Papintappaja kuulostaa kovin hurjalta pedolta. Eräs tarina nimen synnystä juontaa keskiajalle, jolloin kyseinen kuoriainen on kuuleman mukaan kaivautunut papin korvaan, aiheuttanut sinne tulehduksen ja lopulta pappipolon kuoleman. Täytynee nyt laittaa korvatulpat yöksi, jotta vältyn keskiaikaisen papin kohtalolta.

Joulutähti

Joulukukat ovat olleet kaupoissa jo pari kuukautta. Hyasintit tosin ovat tainneet ilmestyä vasta joulukuun myötä, mutta joulutähtiä aletaan kaupata jo lokakuun lopulla. Joulutähti on usein tarkoitettu kestämään vain joulunajan ja päätymään sitten kompostiin. Monet kasveista eivät toki kauempaa pienissä muoviruukuissa eläisikään. Jos joulutähden saa selviämään loppiaiseen asti, sillä voi olla mahdollisuuksia elää pidempäänkin. Muoviruukku pitää vaihtaa pois ja lisätä hyvää multaa. Punaiset lehdet karisevat pois, mutta uusia vaaleanvihreitä kasvaa tilalle. Joulukukasta tulee ihan kelvollinen viherkasvi.

Joulukukkia puutarhalla

Joulutähti kuluu tyräkkikasveihin ja elää luonnonvaraisena Väli-Amerikassa. Sitä käytetään koristekasvina ympäri maailmaa. Lämpimillä seuduilla joulutähti tai tähtilatva on suosittu puutarhojen koristekasvi. Se voi kasvaa jopa kolmemetriseksi puuksi tai pysyä hieman matalampana pensaana. Kanariansaarilla ja Espanjan Aurinkorannikolla monet ovat törmänneet näihin suuriin joulutähtiin.

Joulutähtipensas Wikipediasta

Joulutähti on lyhyenpäivän kasvi. Se kukkii silloin, kun päivän pituus on korkeintaan kymmenen tuntia. Juuri sopiva joulunajan kasvi siis meille. Kukka on pieni ja keltainen. Ylimmät suojuslehdet sensijaan ovat kirkkaanvärisiä, luonnossa punaisia. Puutarhoilla kasvatetaan monenvärisiä joulutähtiä, valkoisista pinkkeihin ja lähes oransseihin. Suosituin väri on kuitenkin yhä perinteinen punainen.

Jos joulutähti on selvinnyt viherkasvina seuraavaan jouluun, voi sen kukittamista yrittää. Lokakuun alkupuolella pitää huolehtia siitä, ettei kasvi saa valoa kymmentä tuntia enempää vuorokaudessa. Ei myöskään keinovaloa. Käytännössä kasvi pitää huputtaa laatikolla tai laittaa komeroon kymmenen valotunnin jälkeen. Ja tietysti ottaa valoisaan taas seuraavana päivänä kymmeneksi tunniksi. Kova urakka siis. Itse en ole saanut joulutähteä kukkimaan uudelleen, mutta jotkut tuttuni ovat onnistuneet. Ylimmät lehdet punertuvat, mutta eivät tule yhtä kirkkaiksi kuin puutarhoilla. Lehdet ovat myös pienemmät kuin ensimmäisenä vuonna.

Ajattelin taas tänä vuonna  yrittää joulutähden elvyttämistä viherkasviksi. Perheen kissa saattaa olla asiasta toista mieltä. Kasvin myrkyllinen maitiasneste hieman epäilyttää, mutta muut kissanomistajat sanovat kattien jättävän joulutähden rauhaan. Täytynee sijoittaa kasvi jonnekin korkeammalle, kollin ulottumattomiin.

Mukavaa joulunaikaa kaikille <3

Halloweenin aikaan

Olen vähän niinkuin Tenavien Eppu, odotan suurta kurpitsaa. En usko sen saapuvan halloweenin aikaan taikomaan minulle karkkeja. Sensijaan kylvän keväisin aina muutaman kurpitsan siemenen ja toivon niistä kasvavan minulle sen kaikkien aikojen suurimman kurpitsan. Homma on aika huvittavaa, sillä en erityisesti pidä kurpitsan mausta. Itseasiassa kukaan perheestäni ei ole kurpitsaruokien suuri ystävä.

Suurta kurpitsaa ei syödä!

Kurpitsan kasvattaminen sensijaan on mukavaa ja yllätyksellistä. On mennyt vuosia, jolloin kasvimaalle ei ole ilmaantunut yhtään kurpitsaa. Kasvit ovat tehneet vain hedekukkia. Miksi näin joskus käy, on minulle mysteeri. Jonain vuosina kurpitsoita on ollut monta ja ne ovat kasvaneet isoiksi. Viime vuonna sain kasvatettua kaksi tosi suurta keltaista kurpitsaa, mutta joku kävi nyysimässä, varastamassa, pöllimässä ja luvatta haltuunottamassa niistä toisen. Sen suurimman tietysti. Silloin ketutti ihan oikeasti. Onneksi lopulta kuitenkin nauratti. Ihmisten pikkelsinhimo voi äityä todella pahaksi yöaikaan...

Anastetun kurpitsa pienempi kaveri, melkein 10kg

Tänä vuonna kurpitsasato ei ollut kummoinen, mutta pari hedelmää kuitenkin kehittyi ihan mukaviin mittoihin. Pyhäinpäivän aattona niistä kaiverretaan lyhdyt. Halloweenia ei perheessämme muuten vietetä, mutta kurpitsalyhty pitää parvekkeelle saada. Pidän tarinasta, josta löytyy selitys lyhdyille. Siinä seikkailee omasta mielestään ovela mies, joka huijaa pirulaista muutamaan otteeseen ja päätyy lopuksi taivaltamaan loputtomasti maan päällä kuolemansa jälkeen ainoastaan kekäle valonaan. Kekälettä mies kantaa lantusta tehdyssä lyhdyssä. Ukolle käy siis kalpaten, taivaaseen hän ei pääse, mutta pirukaan ei miestä vaivoikseen huoli. Tällaista ketkua pitää ehdottomasti muistaa muutamalla kurpitsalyhdyllä ja suoda valoa hänen yksinäiselle taipaleelleen.

Kylläpä naurattaa 

Kumma koira

Istun kotisohvalla ja kuuntelen toisella korvalla television uutisia. Toinen korva on sulkeutunut, maailmalla tapahtuu paljon asioita, joista en välittäisi olla tietoinen. Olen lomalla ja haluaisin kuulla ja nähdä vain mukavia asioita. Ajatuksissani vilkaisen ikkunasta ulos, sitten vilkaisen vielä toisenkin kerran ja hiivin lähelle ikkunaruutua. Ulkona omenapuun alla, paikassa, johon vien fasaanille jyviä, on mielenkiintoinen vieras. Jyviä maiskuttaa supikoira. Sillä ei näytä olevan hoppua mihinkään. Antaumuksella se etsii ruokintapaikalta jyviä ja välillä katselee rauhallisesti ympärilleen. Huutelen perheen paikalle. Nuoriso tömähtää ikkunaan, mutta supikoira ei säikähdä. Se ei ehkä näe ikkunasta sisälle ja hajua se ei meistä ikkunan läpi saa. Ruokailu kestää pitkään, jokainen jyvä löytää koiran suuhun. Se lähtee matkoihinsa vasta, kun on tarkistanut, ettei yhtään herkkujyvästä ole jäänyt jäljelle.

Supikoira iltahämärässä pihamaalla

Asumme kaupungissa, sen laidalla tosin.  Muutaman sadan metrin päässä talostamme alkaa metsä. Pihalla vierailee rusakoita, oravia ja metsälintuja, mutta supikoiraa en ollut aiemmin pihamaalla nähnyt. Juttelin yllätysvieraasta naapurille, joka sanoi nähneensä kaksi supikoiraa joskus kevällä. Silloin oli varhainen aamu ja parivaljakko jolkutteli kohti metsää. Ilmeisesti koirat ovat käyneet pihoilla aiemminkin, mutta emme niitä hämärissä ole huomanneet.  Nyt kun olen oikein vaaninut, olen nähnyt supikoiran pihallamme muutamana iltana. Naapuriin se ei mene, ilmeisesti talon koira on senverran pelottava.

Nuorison mielestä on outoa, että supi on villieläin. Se näyttää jonkun kotikoiralta, onhan niitä erikoisemmankin näköisiä koirarotuja. Supikoira onkin Suomen luonnossa melko uusi laji. Se on kotoisin Itä-Aasiasta. Neuvostoliiton aikana niitä istutettiin lähelle Pietaria, josta eläimet lähtivät leviämään kaikkiin ilmansuuntiin, myös kohti Suomea. Istutusten tarkoituksena oli saada uusi turkiseläin metsästyksen kohteeksi. Suomessa supihavaintoja on tehty 1950-luvulta lähtien. Supikoirat ovat kaikkiruokaisia ja lisääntyvät hyvin, joten ne levittäytyivät muutamassa vuosikymmenessä  lähes koko maahan, vain Lappi jäi valloittamatta.

Supikoiran nahka Wikipediasta

Koiraeläimeksi supi on aika hidas ja kömpelö. Se kulkee hellyttävästi lyllertäen eikä ehdi väistää autoja. Liikenne tappaa paljon supikoiria Suomessa. Supi elelee omassa luolastossaan ja  nukkuu siellä talvisin muutaman kuukauden unet. Jos talvi on ankara, uni kestää pidempään, leutoina talvina se voi heräillä moneen otteeseen ja käydä ravinnonhankintamatkoilla ennen unien jatkumista. Luolasto voi olla ketun tai mäyrän vanha pesäverkosto tai aivan itse kaivettu. Voipa supi asettua piharakennuksen tai kesämökin allekin ja kaivella sinne pesäluolan, varsinkin, jos mökin omistaja suhtautuu supikoiraan ystävällisesti.

Harakat huttua keittää

Pihalta kuuluu aikamoista säksätystä. Harakkavanhemmat opastavat poikasiaan harakkamaiseen elämään. Meidän tontilla on kuusi, jossa on ollut harakanpesä varmasti viisitoista vuotta. Sanotaan, että harakat eivät pesi uudelleen vanhoihin pesiinsä, vaan rakentavat vuosittain uuden asumuksen. En tiedä, ovatko meidän pihaharakat välillä purkaneet vanha pesän ja tehneet uudisrakennuksen tilalle, mutta harakkapesue on jokavuotinen tuttavuus pihamaalla. Syy tähän voi olla sopivien pesäpaikkojen puute. Meidän pihalla saa pesiä rauhassa, mutta kaupungilla on paikkoja, joissa harakanpesät rikotaan jo rakennusvaiheessa.

Jonain vuosina poikasia on ollut pesässä neljäkin, viime vuonna vain yksi ainoa. Tänä kesänä poikasia on kaksi. Siinäkin riittää vanhemmilla puuhaa. Poikaset ovat jo kooltaan isompia kuin vanhempansa, mutta kärttävät niiltä ahnaasti ruokaa. Emoharakka yrittää välillä jättää poikaset etsimään itse ravintoaan, mutta lapset ovat sangen haluttomia näkemään vaivaa. Ne tepastelevat pelottomina nurmikolla ja pyyhkivät nokkiaan ruohoon. Isoa nokkaa voi myös kopisuttaa omenapuun runkoon tai sillä voi vähän käänellä ruohonleikkuujätettä. Pihalle on myös voinut jäädä ihmisiltä jotain mielenkiintoista ihmeteltävää, kuten puutarhakäsineet tai istutuskuokka. Kun emo tulee paikalle poikaset ryntäävät sen luo valittamaan äänekkäästi nälkäänsä. Tulee ihan omat jälkeläiset mieleen. Nälkä voi välillä on kaamea, vaikka jääkaapissa olisi ruokaa lämmitystä vailla.

Toinen poikasista ikkunan läpi kuvattuna

Harakkaperhe on mukava kesätuttavuus. Ne eivät ole milloinkaan olleet vihaisia poikasia suojellessaan, ainoastaan äänekkäitä. Vanhemmat harakat ovat myös hyvin arkoja. Jos ne huomaavat liikettä ikkunassa, lennähtävät ne heti pakoon. Poikasia taas ei vielä pelota mikään. Siksi niitä onkin mukava seurailla. Vanhemmat opettavat ne kyllä pian varomaan ihmisiä ja silloin tätä kaunista lintua pääsee ihailemaan vain salaa.

Artistina mustarastas

Aamuisin ja iltaisin on meidän pihalla konsertoi Herra Mustarastas. Toivoakseni kyseessä on sama kaveri, joka sinnitteli piharuokinnalla koko talven. Kovilla pakkasilla se pörhötti itsensä palloksi ja koetti jalkojaan nostellen nokkia mahdollisimman monta lintulaudalta pudonnutta jyvää. Lintulaudan orsille se ei osannut hakeutua ja joutui siksi kilpailemaan  jyvistä fasaanien kanssa. Aina pakkasten kiristyessä ajattelin, miten se mahtaa yöstä selviytyä. Joka aamu Herra Mustarastas kuitenkin saapui sinnikkäästi aamujyville.

Piharastas

Mustarastaista iso osa muuttaa talveksi etelämmäs, mutta jotkut jäävät kotikonnuille talvehtimaan. Suomessa talvehtiminen voi olla vaaralista, kovat pakkaset voivat tappaa lähes kaikki tänne jääneet yksilöt. Myös ruuan löytäminen on hankalaa. Jos talvi on leuto, tai pakkasjaksot eivät ole pitkiä, selviävät uhkarohkeat talvehtijat. Ne varaavat ensimmäisenä parhaat pesimisreviirit ja houkuttelevat viehättävimmät naaraat pesimispuuhiin. Myöhemmin saapuneet saavat tyytyä sekä reviirien että naaraiden osalta vähempään...

Wikipedian kesäinen mustarastas

Herra Mustarastas aloitti laulunsa maaliskuussa. Esiintymiset ovat vilkkaimmillaan aikaisin aamulla tai iltahämärissä. Saattaa se toki innostua vähän lauleskemaan päivisinkin. Suomesta löytyy varmasti muitakin kauniisti laulavia lintuja, mutta pidän eniten mustarastaan laulusta. Se on huilumaista ja pitkään jatkuvaa. Erityisesti pidän siitä, että lintu ei toista kaavamaisesti samaa laulunpätkää, vaan voi improvisoida ja muuttaa lauluaan. Jos se kuulee itseään miellyttäviä melodioita, ne saattavat siirtyä sen omaan esitykseen. Mustarastaan laulua voi kuunnella vaikka Suomen luonnon sivuilta tai kävelemällä johonkin rehevään lehtimetsikköön. Siellä voi kuulla muitakin rastaita, joiden lauluääni ei ehkä vedä vertoja niiden mustalle serkulle. Laulua jatkuu niin kauan, kun pesimispuuhiakin, kolmenkin poikueen verran.