Karkali

Karkalin luonnonpuisto Lohjalla on yksi Etelä-Suomen hienoimpia lehtoalueita. Se perustettiin vuonna 1964 ensisijaisesti lehtoluonnon suojelualueeksi. Luonnonpuistot ovat tavallisesti vain tutkimuskäytössä, mutta Karkalissa saa liikkua merkittyjä polkuja pitkin. Lehtojen luonto on arkaa, eikä kestä tallomista.

Sinivuokkojen kukintaa

Karkaliin päästäkseen pitää oikeastaan tulla autolla. Matkaa on Lohjan keskustasta parikymmentä kilometriä. Sammattiin johtavalta tieltä käännytään kohti Karkalia. Tie pienee ja huononee, yleinen tie päättyy ja aina vaan jatketaan eteenpäin, kunnes saavutaan luonnonpuiston parkkipaikalle.

Polkuvaihtoehtoja on kaksi. Lyhyt Hanski-Hakin luontopolku, jonka lapsetkin jaksavat kiertää. Rattailla ei pääse etenemään ja pieniä lapsia joutuu varmasti auttamaan yli juurakoiden. Hakin reitillä on lähde, komeita kaatuneita puita, ranta sekä varmasti kesällä hieno niittyalue.

Silokallio

Rantakosteikko

Lähdimme pidemmälle reitille eväiden kera. Liikuntaesteisille polut eivät sovellu. Juurakoita, kiviä, kosteita paikkoja ja isoja korkeuseroja löytyy runsaasti. Pidimme vaihtelevasta maastosta kovasti. Huhtikuun lopulla vuokkojen kukinta oli kauneimmillaan, mutta luvattua keltavuokkoa ei löytynyt. Sensijaan näimme imikän ja kevätlinnunsilmän. Pähkinäpensaiden lehdet olivat juuri aukeamaisillaan ja koivut olivat jo hennon vihreinä. Järven rannassa pääsimme näkemään vesiliskojen uiskentelua matalassa rantavedessä. Samassa paikassa oli myös valtavasti erilaisia sukeltajakuoriaisia.



Kahvit maistuivat järven rannalla lintujen konsertointia kuunnellen. Pikkulinnut olivat hämmästyttävän pelottomia, peipot ja mustrastaat puuhailivat omiaan aivan retkeiljöistä piittaamatta. Taisivat tietää, että olimme heidän kotimetsässään vain vieraina. Viiden kilometrin reittiiin kului kahvitteluineen ja kaikkine ihmettelyineen reilu kaksi tuntia.

Torholan luola

Kotimatkalla poikkesimme ihmettelemässä Torholan luolaa. Polku sinne lähtee Karkalin tien varrelta. Torholan luola on Suomen suurin kalkkikiveen muodostunut karstiluola. Sen pituus on kaikkineen 32m. Koko matka ei kuitenkaan ole kuljettavissa. Kävimme vain kurkistelemassa luolan suuaukolla, sisällä luolassa oli vielä jäätä. Myös taskulampun puute hillitsi uteliaisuuttani jonkin verran.


Palasin tältä retkeltä virkistyneenä ja mieli levänneenä, aivan kuin pidemmänkin loman jäljiltä. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan Karkalin kauniiseen luontoon.

Violetit perunat

Keväällä valitsin siemenperunoita puutarhamyymälässä. Kasvimaani on pieni, joten tarkoituksenani oli kylvää muutama rivi kesäperunaa, josta saataisiin maistiaisia juhannuksen jälkeen. Tähän tarkoitukseen löysinkin pussillisen Annabellen mukuloita. Viereisessä laarissa huomasin lähes mustia siemenperunoita. Olen kasvattanut Blue Congoa muutamia vuosia sitten, jolloin perunan mukulat piti tilata siemenkaupasta kotiin matkahuollon kautta. Nämä tummat perunat olivat kuitenkin toista lajiketta, nimeltään Violet Queen. No, pussi lähti mukaan ja mukulat maahan. Porkkanat eivät sitten kasvimaahan tänä vuonna sopineetkaan.

Kesä oli kuiva ja perunamaata piti välillä kastellakin, jotta sieltä edes jotain saataisiin kattilaan. Annabellet kasvoivat hyvin, olivat ohutkuorisia ja hyvin keittämistä kestäviä. Viimeiset vaaleat perunat kaivoin ylös eilen. Samalla löysin myös muutamia mustia mukuloita. Niitä on perunamaalta vaikea erottaa, pitää oikein tarkasti katsoa, että ne löytää kuokkimisen jälkeen. Perunat ovat myös aika pieniä, vettä olisi tarvittu mukuloiden kasvattamiseen.

Violetit kuningattaret pääsivät perunakattilaan. Kuori pysyi melko hyvin kasassa ja pottu kypsyi tasaisesti. Keitinvesi oli sinertävää. Ja miten komean värisiä niistä keitettyinä tuli! Maku on tosin sama kuin keltaisessa perunassa.

Perunat ovat violetteja, koska ne sisältävät antosyaaneja, tummia väriaineita. Ne ovat antioksidantteja, jotka on yhdistetty moniin lääkinnällisiin yhteyksiin. Niiden väitetään ehkäisevän syöpää ja hidastavan solujen vanhenemista. Samoja aineita löytyy punakaalista, mustikasta ja punaviinistä. Mutta mutta... perunassa näitä antosyaaneja on kaikkein eniten, jopa nelinkertainen määrä muihin tummiin kasviksiin verrattuna. Varsinainen terveyspommi siis.
Nämä violetit perunat ovat vanhaa alkuperää, lähtöisin Etelä-Amerikasta. Luonnossa muuntelu on perunankin osalta ollut runsasta. Perunasta tunnetaan monia eri värejä, muotoja ja makuja. Ihminen on vain jalostustyössään suosinut joitakin muotoja, joista on tullut yleisempiä kuin muut. Violetti peruna on mukava tuttavuus, ehkä se pääsee kasvimaalleni ensi kesänäkin.

Kekoja nurmikolla

Pihanurmikolle alkoi ilmaantua multakasoja. Ensin tuli pari kekoa marjapensaiden luokse, sitten pari orapihlaja-aidan viereen. Kasat kulkivat lopulta jonona omenapuun ympäri. Joka päivä oli ilmaantunut ainakin yksi uusi kasa. Asiaa oli siis syytä tutkia. Suomessa on tusina myyrälajia, joten vaihtoehtoja piisaa.

Ensimmäinen asia, joka keosta kannattaa tutkia, on kulkuaukon paikka. Jos kolo löytyy keon keskeltä, on kyseessä kontiainen, entiseltä nimeltään maamyyrä. Jos onkalo löytyy kasan sivulta, on kaivaja yleensä vesimyyrä. Se asustelee nimestään huolimatta kaukanakin vedestä. Peltomyyrä taas ei tee kekoja ollenkaan. Menin siis potkimaan vaivalla kasattuja kekoja matalaksi. Kaikista tutkituista löytyi tunnelin suu keskeltä kekoa. Pihalla kaivelee siis kontiainen.

Kontiainen ei ole myyrä ensikään. Se on hyönteissyöjä, madotkin kyllä kelpaavat. Sillä on musta, silkkinen turkki, lapiokourat ja pikkuruiset silmät. Kontiainen on ollut esikuvana tsekkiläiselle Myyrä-animaatiolle. Varsin sympaattinen otus siis. Se ei syö kasvien juuria eikä varasta perunoita. Kontiainen tekee käytäviä, joissa asustelee ja saalistaa. Maa saa ilmaisen salaojituksen ja piha multakasoja vajaan metrin välein, pitäähän syntyvistä käytävistä maa-aines jonnekin työntää.

Photo on <a href="https://foter.com/">Foter.com</a>

Ne kasat eivät oikein miellytä. Kontiainen on rauhoitettu, joten eliminointi ei tule kyseeseen. Päätin kokeilla toista tapaa. Ostin Käpälämäen myyräkarkoitetta puutarhamyymälästä. Se on luonnontuote, tehoaineena mainitaan laventeliöljy. Pakkauksesta paljastui sinisiä tabletteja, jotka ihmisenkin nenään haisevat kaamealle. Näitä upotin maahan myyrän kekojen läheisyyteen. Muutaman pahanhajuisen napin tiputin tuoreimpiin käytäviin. Toiveena olisi, että kontiainen pötkisi pois nurmikolta, vaikkapa takaisin sinne marjapuskien luo. Katsotaan, mitä kontiainen asiasta tuumaa.

Pihalla asustaa siili!

Meillä ei ole siilejä näkynyt moneen vuoteen. Olen ihmetellyt, mihin ne ovat muuttaneet. Meidän vanhalla asuinalueella kun näyttäisi löytyvän siilille sopivia asuinpaikkoja. Pihat eivät ole turhan tarkkaan hoidettuja, puskia ja pieniä ryteikköjä löytyy. Monilla tonteilla on myös ulkorakennuksia, joiden alle pääsee suojaan. Vuosia sitten näimme siilin kipittävän pihan poikki, mutta se ei palannut juoma-astialle eikä tarjottu ruoka kiinnostanut kuin harakoita.

Muutama viikko sitten perheen teini palasi reissuiltaan illan jo hämartyessä. Hän kertoi nähneensä siilin lehtikompostien luona jo useamman kerran. Ja vasta nyt hän tuli kertonneeksi näin tärkeästä asiasta meille muille! Menimme yhdessä katsomaan, jos vieras olisi vielä paikalla. Tapasimme ison siilin, joka tuhahtaen käänsi  selkänsä ja painui naapurin puolelle pensaaseen. Kävin heti hakemassa sisältä vettä lautaselle sekä kissan kuivaruokaa veteen kastettuna ja jätin ne lähelle siilin olinpaikkaa. Seuraavana aamuna sekä vesi että ruuat olivat kadonneet.

 Halusin tietää, kulkeeko siili pihalla vai syökö joku muu tarjotut ruuat, joten viritin riistakameran kuvaamaan ruokintapaikkaa. Kuvista vahvistui, että ruokailija oli kuin olikin siili. Kovin komeita otoksia kamera ei hämärässä liikkuvasta siilistä saanut aikaan, mutta sen piikikäs hahmo kuvissa kuitenkin esiintyy. Paikalla käy myös joskus kissoja, mutta ruuat ovat jo hävinneet siilin uumeniin ennen kattien vierailua.

Öinen ruokavieras

Naapurin kissa piilokamerassa

Vesi ja ruoka tulee näin kuivana aikana varmasti tarpeeseen. Toivon siilin pysyvän meidän ja naapurien pihoilla ja jättävän isomman kadun ylittämisen tekemättä. Tämä toive lienee turha, sillä siilit liikkuvat isolla aluella ja voivat kulkea yössä useita kilometrejä. Pidän ruokaa ja kuitenkin tarjolla niin kauan kuin sille on tarvetta. Olen tulokkaasta kovin innoissani. Jos asukas pysyy maisemissa, täytyy miettiä talvipesän rakentamista. 

Nyt on taas se aika vuodesta, kun siemenpussit ilmestyvät kauppoihin. Valikoiman näkeminen alkaa kutkuttaa. Jospa tänä keväänä kasvattaisin tomaatin taimet itse. Ehkä kylväisin myös kasvihuonekurkkua? Minulla on pieni kasvihuone, siis tosi pieni, eikä sinne mahdu kovin montaa tomaattia, siksi olen monina vuosina ostanut tanakat taimet valmiina. Edellisellä kerralla, kun kasvatin taimet itse, sain honteloita ja kiemurtelevia kasveja, jotka tuottivat satoa vasta syksyllä. Mutta tänä vuonna voisin onnistua? Ehkä.

Siemenissä on jotain niin kiehtovaa. Pienessä pakkauksessa on kaikki tarpeellinen kasvin kasvua varten.  Siinä on tieto, millainen kasvista tulee ja kuinka nopeasti se kasvaa. Siemen voi odottaa kuivassa vuosia ja lähteä sitten sateen tullen kasvamaan. Paikallaan olevalle kasville siemen on oiva keino saada sukunsa levittäytymään uusille elinalueille.

Tämä kasvun ihme kietoo valtaansa ihmisiä keväisin. Päivä pidentyy ja valon määrä lisääntyy, ulkona on kuitenkin vielä lunta ja loskaa. Sisällä kylvetyt siemenet itävät ja tuovat mukanaan tunnun kevään etenemisestä ja lupauksen tulevasta kesästä. Taidan kylvää ensin vihanneskrassia ja sitten myöhemmin tomaatteja.

Kaarnikoita poimimassa

Täällä Etelä-Suomessa kaarnikka eli variksenmarja ei ole yleisesti käytetty marja. Ihmiset eivät välttämättä edes tiedä sen olevan syötävä. Jotkut uskovat vakaasti kaarnikoiden olevan myrkyllisiä. Pieni musta ja kiiltävä marja saattaa näyttää epäilyttävältä, ehkä noidan pataan sopivalta. Todellisuudessa marja on miedon makuinen, lievästi hapokas.

Variksenmarja

Itse kasvi on ikivihreä varpu, lehdet ovat pienet ja neulasmaiset. Suomessa kasvaa kaksi eri variksenmarjalajia, eteläinen ja pohjoinen. Täällä etelässä varksenmarjat ovat kaksikotisia, tyttö-ja poikakasvit ovat siis erikseen. Kukat ovat tuulipölytteisiä, joten ei ole ihme, ettei marjoja aina tule. Pohjoisessa kaarnikat ovat yksikotisia, eli emit ja heteet löytyvät samoista kasviyksilöistä. Siksi marjojakin tulee enemmän ja varmemmin. Pohjoisessa marjoja on poimittu ja käyttety enemmän, koska saalis on ollut taattu. Suurin osa marjoista jää kuitenkin lintujen  ruuaksi. 

Tänään olin kuitenkin onnekas ja löysin hämäläisestä kangasmetsästä runsaasti kaarnikoita. Niitä kannattaa popsia, jos vain sattuu apajille. Marjat sisältävät runsaasti flavonoideja, tummia kun ovat. Flavonoidit ovat aineita, jotka vaikuttavat kasvin väriin, makuun ja säilymiseen.  Myös C-vitamiinia on enemmän kuin mustikassa. Kaarnikoista tehdään mehua ja hilloa. Niitä myös kuivataan ja myydään jauheena luontaistuotekaupoissa. Jauhoa voi sekoittaa puuroon tai smoothieen. Itse halusin käyttää marjat tuoreina ja saada kaikki nuorentavat ja piristävät terveysvaikutukset. Siksi päädyin puristamaan variksenmarjamehua. Se olikin oikein hyvää. Vaikutuksia ei ainakaan heti näkynyt. Pitänee suurentaa annosta.

Voimajuoma

Voikukka

Aamulla keräsin kilpikonnalleni Sulolle pihalta syötävää, Konna pitää piharatamosta, siankärsämöstä, horsmasta ja erityisesti voikukasta. Sulon kannalta paras herkutteluaika alkaa olla kohta ohi, sillä kukkivien voikukkien määrä on jo vähäinen. Sulo pitää erityisesti voikukan  kukinnoista. Tämä keltainen herkku on tosiaan kukinto, joka koostuu sadoista pikkuisista kukista. Voikukka kuuluukin mykerökukkaisiin, joilla on kaikilla samoin koostunut kukinto. Muita mykerökukkaisia kasveja ovat esimerkiksi päivänkakkarat, kaunokit ja asterit.

Kreikankilpikonna Sulo

Voikukka on puutarhojen sitkeä rikkaruoho. Sen pitkä juuri voi ulottua kymmenien senttien syvyyteen maan sisään. Jos kasvia kitkettäessä maahan jää pienikin juuren pala, kasvi kasvattaa siitä uudet lehdet. Kukinnosta muodostuu myös satoja siemeniä, jotka tuulen mukana leijailevat omilla laskuvarjoillaan uusille kasvupaikoille. Itse kitken voikukan pois vain kasvimaalta ja perennapenkeistä. Muualla voikukka saa rehottaa, pitäähän Sulolla olla syömistä, lehdetkin kelpaavat kukintojen puutteessa.

Siemenpallo

Voikukan lehtiä voisi ihminenkin syödä, kovin kitkeriltä ne vain mielestäni maistuvat. Sota-aikana voikukan juuria kuivattiin ja niistä valmistettiin yhdessä rukiin, ohran ja lantun kanssa kahvin korviketta. Kiinalaisessa lääketieteessä voikukkaa käytetään yrttilääkinnässä. Se ei ole ihme, sillä voikukka sisältää paljon C- ja A-vitamiinia, kalsiumia ja rautaa. Ei ihme, että Sulo on aina rautaisessa vedossa.

Mykerökukkainen kukinto

Takatalvi ruokintapaikalla

Takatalvi on tullut tänä vuonna jo monta kertaa. Viimeksi sen voima koettiin Riihimäellä eilen. Lunta satoi suurina, märkinä hiutaleina. Se kerrostui pehmeäksi, valkeaksi viltiksi kaiken elollisen päälle. Harmitti, mutta eniten kävi sääliksi kevätmuuttajia.

Olen jatkanut lintujen ruokintaa, koska sää on ollut kovin kylmää ja epävakaista. Ruokintapaikalla onkin riittänyt asiakkaita. Meillä lajisto ei ole kovin monipuolista, pääsiasiassa tiaisia ja pikkuvarpusia sekä puluja. Muuttolinnuista paikalla ovat olleet jo viikkoja mustarastas, punarinta ja peippo. Niillekin on vehnä maistunut.

Punarinta

Tänä aamuna hieroinkin silmiäni, kun hangella hyppi ihan uusi tuttavuus. Eilinen lumisade oli ehkä yllättänyt järripeipot kesken muuttomatkan, sillä muutamia pariskuntia ruokaili innokkaasti lintulaudan alla, jonne pikkuvarpuset avuliaasti tiputtelivat jyviä ruokintamökistä.
Suurin osa järripeipoista pesii Pohjois-Suomessa. Harvalukuisena se kuulemma  eteläisessä Suomessakin majailee. Itse en ole sitä täällä Hämeessä nähnyt muutoin kuin muuttomatkoilla. Järripeippo on tavallisen peipon itäinen sukulaislaji. Se pesii Skandinaviasta aina Itä-Siperiaan ulottuvalla alueella.Peipot syövät sekä hyönteisiä että siemeniä, joten ruokintapaikan antimet kelpaavat mukavasti.

Vasemmalla järripeippo, oikealla peippo

Samalle aamulle sattui vielä toinenkin uusi ruokailija, rautiainen. Sehän on yleinen lintu, mutta niin arka, että ruokintapaikalla en ole sitä koskaan aiemmin nähnyt. Rautiainen on pääasiassa hyönteissyöjä, mutta nyt lumen tulo oli pakottanut sen siemenravintoon.

Rautiainen

Kaksi hienoa lintuhavaintoa samana aamuna oman keittiön ikkunasta. Oikein harmitti, kun jouduin lähtemään töihin ja jättämään kissan bongauspuuhiin. Se on varmasti nähnyt päivällä vaikka mitä harvinaisuuksia sillä välin kun mä olen ollut tienaamassa sille ruokarahaa!

Tilhiä!

Tänään ne saapuivat, tilhet. Tilhiparvi on yleensä syksyinen vieras pihallamme, mutta viime syksynä  en niitä meillä nähnyt. Työpaikan pihassa, parinkymmenen kilometrin päässä, tilhiä oli marraskuussa runsaasti. Siksi ajattelinkin, että työhtöpäät ovat käyneet visiitillä päivällä, kun ole ollut poissa. Hämmästys olikin aikamoinen, kun huomasin ison tilhiparven pihan ruokintapaikalla aamupäivällä. Vierailu ei kestänyt kauan, mutta muutaman kuvan sain silti ikkunan läpi napattua.

Tilhi on metka lintu. Se on hieman tavallista pikkulintua suurempi ja suomalaiseksi havumetsien asukkaaksi aika värikäs. Löytyyhän puvusta hieman keltaista ja punaistakin. Päässä on myös työhtö, jota lintu voi nostaa ja laskea. Kaikkein huomiotaherättävin piirre on kuitenkin sen mieltymys lajitovereihinsa. Tilhi ei liiku yksin, sillä on aina kymmeniä, ellei satoja lajitovereita mukanaan. Tilhiparven myös huomaa, sillä mitään hiljasta väkeä ne eivät ole. Korviahuumava siritys täyttää ilman, kun tihijoukkio asettuu puun oksille tähystämään. Tihien jutustelua voi kuunnella Ylen Areenasta.

Pohjois-Suomi on tilhien pesimäaluetta. Kesällä ne syövät hyönteisiä, mutta heti marjojen kypsyttyä siirtyvät nokkimaan niitä. Kun marjat on omilta kotiseuduilta syöty, ne siirtyvät ruuan perässä kohti etelää. Pihlajanmarjat, ruusunmarjat ja puihin jäänet omenat kelpaavat hyvin. Aina kun puut on putsattu marjoista, siirrytään seuraaville apajille. Vaellusmuutto voi ulottua huonoina marjavuosina aina Välimerelle asti. Paluumuuttoa tapahtuu maaliskuulta lähtien. Olivatkohan nämä tämänpäiväiset vieraat aikaisia paluumuuttaja? Monissa lähteissä kerrotaan tilhien syövän marjojen puutteessa puiden silmuja ja jopa pajunkissoja. Meillä nämä vieraat ovat kuitenkin käyneet ihan lintulaudan alapuolella syömässä vehnää ja kauraa, jota muut linnut ovat ylenkatsoneet ja pudotelleet maahan. Tilhille näytti maistuvan.

Liero!

Sateen jälkeen asfaltilla näkee usein kiemurtelevan matoja. Ne ovat nivelmatoihin kuuluvia lieroja. Niistä kaikkein tunnetuimmat lienevät kasteliero, tunkioliero ja onkiliero. Lierolajeja Suomessa on ainakin 16 ja niitä on vaikea silmämääräisesti erottaa toisistaan. Lieroilla on paksumpi kohta, vyö, jonka molemmin puolin on jaokkeita. Näiden jaokkeiden määrä on tärkeää tietää, jos aikoo määrittää lieron lajin. Kastelierot eli kastemadot ovat kookkaita matoja, voivat kasvaa jopa 30 cm pituisiksi. Tunkiolierot taas ovat pieniä, korkeintaan 5cm pitkiä. Niitä kasvatetaankin kalansyöteiksi, lemmikkieläinten ruuaksi ja kompostorin työläisiksi.

Kasteliero, Wikipedia

Madot ovat mielenkiintoisia eläimiä. Niillä ei ole selkärankaa, aivoja, silmiä tai keuhkoja. Ne hengittävät ihonsa läpi ja tuntevat maan värähtelyjä herkällä ihollaan. Silmien puuttumisesta huolimatta lierot aistivat valoa. Ne eivät pidä ultraviolettisäteilystä ja pyrkivät siltä suojaan maan alle.  Madot syövät tiensä läpi maan ja näin ilmastoivat maaperää tekemillään tunneleilla. Maahan pudonnut kuollut kasviaine on lierojen ravintoa ja ne popsivat mielellään syksyllä pudonneet lehdet.

Lierot ovat kaksineuvoisia. Siis tyttöjä ja poikia samanaikaisesti. Tämä helpottaa lisääntymistä. Mato ei kovin usein kohtaa toista matoa, joten on kätevää, jos molemmat voivat parittelun jälkeen munia. Niin, madot siis munivat ja munista kuoriutuu pikkuruisia matoja. Madon sukupuolielimet ovat paksumman kohdan, vyön, molemmin puolin, joten lisääntyminen itsekseen ei ole kovin helppoa.

Lieron vyö, klitellum, Wikipedia

Sateen jälkeen madot ovat tiellä, koska niiden käytävät ovat täyttyneet vedestä ja madot ovat joutuneet evakkoon. Koska niillä ei ole silmiä, ne eivät tiedä, minne ovat matkalla ja joutuvat siksi harhaan asfaltille. Jos niillä käy tuuri, ne luikertelevat kohti nurmikkoa ja pääsevät kaivautumaan. Huonolla onnella ne liiskautuvat tai kuivuvat tien pintaan. Komea kasteliero saa minut pysähtymään ja poimimaan madon jalkakäytävältä nurmikolle. Suurella lierolla voi olla ikää jopa 10 vuotta, melkoinen saavutus madolle, kun pikkulinnutkin elävät vain muutaman vuoden.

Säilöntää

Kurkku lienee peräisin Aasiasta, mutta erilaisia lajikkeita kasvatetaan ympäri maailmaa. Avomaankurkkua voidaan Etelä-Suomessa kasvattaa ihan paljaan taivaan alla, lämpiminä ja kosteina kesinä satoa voi tulla reilustikin. Kasvihuoneessa kasvatetaan pitkää kasvihuonekurkkua, joka ei tarvitse pölytystä.

Kurkun satokausi on kasvihuonessani edennyt siihen pisteeseen, että tarjonta ylittää kysynnän. Kasvatan myös avomaankurkut kasvihuoneessa, jotta lehtokotilot eivät pääse niillä herkuttelemaan. Siispä satoa tulee joskus aika runsaasti. Perhe syö kurkkua jokaisella aterialla, yleensä myös välipaloilla, mutta ylituotantoa tulee silti. Omaa tuotantoa ei raaski millään kantaa kompostiin, joten on ryhdyttävä säilömään!

Neljä kurkkua on kilo!

En ole mikään talousihme, eikä tämä ole mikään ruokablogi, mutta jos minä onnistun kurkkusalaatin teossa, onnistuvat siinä muutkin. Olen tehnyt salaattia tällä samalla ohjeella monta vuotta. Se säilyy jääkaapissa hyvin, jos sitä on tarve säilyttää. Meillä se tekee kauppansa aika nopeasti.
Tarvitaan kilo avomaankurkkuja, pari sataa grammaa sipulia sekä yksi paprika. Lisäksi vajaa desi väkiviinaetikaa, reilu ruokalusikallinen sinapinsiemeniä, saman verran merisuolaa ja pari sataa grammaa hillosokeria.

Kuvasta puuttuu etikka

 Kurkut ja paprika kuutioidaan, sipuli silputaan. Kaikki aineet, paitsi hillosokeri, laitetaan kattilaan ja keitellään lyhyesti. Sitten lisätään hillosokeri ja keitellään vähän enemmän, ehkä vartin verran.

Lasipurkit ja kannet pestään hyvin ja kuumennetaan uunissa, jotta pöpöt kuolevat. Salaattikeitosta jäähdytellään vähän ja sitten purkitetaan lämpimiin lasipurkkeihin. Kannet suljetaan hyvin. Jäähdytellään purkit ja ladotaan jääkaappiin. Maistellaan vaikka kasvis- tai lihapullien seurana.

Mansikoita, mansikoita...

Ne ovat taas täällä! Punaiset ja herkulliset epähedelmät, mansikat. Luonnonvaraiset ahomansikat ovat kypsyneet aurinkoisilla  paikoilla jo ennen juhannusta, mutta nyt sato alkaa olla parhaimmillaan. Ahomansikoiden suuremmat sukulaiset, puutarhamansikat vasta kypsyttelevät suuria marjojaan. Niiden satokausi jatkuu lajikkeesta ja säätiloista riippuen useita viikkoja.

Ahomansikka

Mansikka kuuluu ruusukasveihin. Niitä kasvaa lauhkeassa ilmastossa ympäri maailmaa. Mansikan lehdet ovat kolmilehdykkäiset ja kukat valkoiset. Ahomansikka kukkii toukokuussa. Pölytyksen jälkeen kukkapohjuksesta alkaa muodostua pohjushedelmä. Tavalliset hedelmät eli marjat muodostuvat kukan emin sikiäimestä, niissä siemenet kasvavat hedelmän sisälle, kuten vaikka omenalla tai mustikalla. Mansikalla siemenet ovat pohjushedelmän päällä, siksi mansikka ei biologisesti ole hedelmä, vaan epähedelmä. Mansikka lisääntyy näistä pienistä siemenistä, mutta erityisen nopeasti se levittäytyy rönsyjen avulla. Ohuen varren päähän kasvaa uusi, pieni mansikkakasvi, joka juurtuu paikalleen ja alkaa tuottaa omia siemeniä ja rönsyjä.

Epähedelmässä siemenet pohjushedelmän päällä

Hedelmä tai ei, niin herkullisia mansikat ovat. Ahomansikoita syödään yleensä suoraan kasvupaikalta tai kerätään pieniä määriä heti kohta nautittavaksi viilin tai maidon kera. Vielä vuosisata sitten ahomansikat olivat haluttuja kauppamarjoja, joita saattoi ostaa torilta. Puutarhamansikoiden viljelyn yleistyminen on lopettanut ahomansikoiden kaupallisen poimimisen. Ahomansikat eivät myöskään kestä kuumentamista, joten ne on parastakin nauttia suoraan ulkosalla. Näistä marjoista alkaakin otollinen  ulkoruokintakausi. Seuraavaksi kypsyvät mustikat, sitten vadelmat, viinimarjat, omenat, luumut, puolukat... Piha ja lähimetsä ovat herkkuja pullollaan. Satoisaa ja maukasta kesää kaikille!

Nam nam

Kielojen aikaan

Kielojen kukinta on täällä Suomen eteläosissa jo hyvässä vauhdissa. Voimakasta tuoksua ei voi  olla huomaamatta niillä alueilla, missä kielokasvustot levittäytyvät laajalle. Kielo kasvaa monenlaisissa paikoissa aina kalliolta lehtometsiin asti. Ehkä sen laaja levittäytyminen on tehnyt kasvista niin tunnetun ja suositun.

Kielo on Suomen kansalliskukka ja yhdistetty usein kauneuteen ja viattomuuteen kenties valkoisen värinsä vuoksi. Sitä pidetään myös monissa maissa kevään airueena ja esimerkiksi Ranskassa se on perinteinen vappukukka. Hajuvesiteollisuus käyttää vielä jonkin verran aitoa kieloa, vaikka sen tuoksua on osattu valmistaa keinotekoisesti jo vuosisadan. Koko kasvi on myös hyvin myrkyllinen. Sen nautiskelu voi aiheuttaa sydänoireita. Myrkyllisyydestään huolimatta kieloa on käytetty aiemmin myös monenlaisissa lääke- ja rohdosvalmisteissa.

Kielon marjat Wikipediasta

Suurikin rykelmä kieloja voi itseasiassa olla vain yksi kasvi, jonka maavarresta on putkahdellut reilusti kukintoja ja lehtiä. Pökerryttävä tuoksu houkuttelee paikalle hyönteisiä, jotka mesilahjan toivossa pölyttävät kielon kukat. Mettä kukissa ei kuitenkaan ole, vaan kasvi huijaa hyöteisiltä pölytyspalvelun. Melko katalaa, sanoisin.  Kesän kuluessa kukasta kehittyy marja, jonka suojassa siemenet kypsyvät. Marjat muuttuvat syksyä kohden vihreistä oransseiksi ja hohtavat houkuttelevina kuihtuneiden lehtien keskellä. Myrkkymarjat kelpaavat hyvin ravinnoksi linnuille ja pikkujyrsijöille, Niihin myrkyt eivät vaikuta samoin kuin meihin ihmisiin. Popsiessaan marjoja linnut tulevat kuljettaneeksi kielon siemet uusille kasvupaikoille. Siemen kun ei linnun ruuansulatuksessa vahingoitu, vaan tipahtaa ulosteläjän kera maahan. Sitten vain kevättä odottelemaan, jotta itäminen pääsee vauhtiin.

Vuokkojen sukua tai sitten ei

Kevät on taas huomaamatta hiipinyt talven selän takaa esiin. Sinivuokot ojentelevat kukkiaan aurinkoisilla rinteillä ja viikolla huomasin jo pari aikaista valkovuokkoakin nupullaan. Nämä kaksi vuokkoa ovat meille suomalaislle varmasti ne tutuimmat.

Taksonomiselta kannalta valkovuokko ja sinivuokko eivät välttämättä kuuluu samaan sukuun. Vuokot ovat leinikkikasveja ja niihin kuuluvat kiistatta valkovuokko sekä keltavuokko. Sinivuokko luokitellaan joskus Hepatica-sukuun ja kangasvuokko Pulsatilla-sukuun. Vuokkojen sukulaisuutta on tutkittu pitkään ja hartaasti, apuna on käytetty DNA tutkimustakin, mutta yksimielisyyttä ei kasvitietelijöiden piirissä ole saatu.

Sinivuokko on kevään aikainen kukkija. Se viihtyy niin lehdoissa kuin kuusimetsissäkin. Sinivuokko ei nimestään huolimatta ole aina sininen. Kukka voi olla valkoinen, violetti, punertava tai jotain näiden väliltä. Terälehtiä kukassa on tavallisimmin kuusi, mutta määrä saattaa olla monikertainenkin.

 Kolmilehdykkäiset lehdet talvehtivat vihreinä, jolleivät rusakot popsi niitä kitoihinsa, kuten pihallamme käy joka vuosi. Sinivuokko on ollut osittain rauhoitettu, eikä sitä tietenkään saisi siirtää metsästä puutarhakasviksi. Näin ihmiset ovat kuitenkin ennen toimineet, joten vanhojen talojen puutarhoissa sinivuokkoa ihan yleisesti esiintyy.

 Sinivuokot levittäytyvät ympäristöönsä vähitellen. Kasvilla ei ole maavartta kuten valkovuokolla, vaan sinivuokon siemeniä levittävät muuraraiset. Muurahaisia houkuttaa siemenen kärjessä oleva rasvainen lisäke, jonka ne syövät. Kaikki siemenet eivät päädy pesään asti, vaan työläinen saattaa ahmia herkun jo matkalla. Sitten siemenen voikin helposti unohtaa polun varteen. Näistä pudonneista siemenistä kasvaa hyvällä onnella seuraavana vuonna uusi kasvi.

Tuholaisia?

Kissa löysi lattialta kovakuoriaisen. Hyönteinen onnistui pakenemaan kynnyksen alle piiloon. Kissa nuuhki lattianrakoja turhautuneena. Katti unohti kuoriaisen, mutta itseäni se jäi mietityttämään. Nythän eletään helmikuun loppua, lunta on maassa ja pakkastakin ulkosalla. Ei siis ihan kovakuoriaisten paras ilmaantumissesonki. Onkohan kyseessä joku ihrakuoriaisiin verrattavissa oleva tuholainen, joka saa aikaan ruokakomeroiden suursiivouksen? Tai vielä pahempaa, joku joka sukulaisineen syö talomme muruiksi, kuten termiitit.

Nostin kynnystä ja löysin kiiltävän sinisen, pitkäsarvisen kovakuoriaisen. Sillä oli pituutta reilu sentti ja leveyttä puolisen senttiä. Jostain aivojeni syövereistä purkautui esiin opiskeluaikaisia muistoja lajintuntemuskursseilta ja tunnistin otuksen sarvijääriin kuuluvaksi papintappajaksi. Netin syövereistä löytyi asialle vahvistus. Tuholainen tämä hyönteinen on, mutta vain melko tuoreessa kuorellisessa puutavarassa. Aikuinen kuoriainen munii munansa havupuun kuoren alle, jossa toukat kuoriutuvat. Ne syövät puun  nilakerrosta ja tekevät siihen käytäviä.Talomme vanhaa puuta eivät papintappajat siis havittele syödäkseen. Se oli hyvin huojentava tieto. Elukat ovat tulleet meille luultavasti takkapuiden mukana.

Papintappaja Wikipediasta

Papintappaja kuulostaa kovin hurjalta pedolta. Eräs tarina nimen synnystä juontaa keskiajalle, jolloin kyseinen kuoriainen on kuuleman mukaan kaivautunut papin korvaan, aiheuttanut sinne tulehduksen ja lopulta pappipolon kuoleman. Täytynee nyt laittaa korvatulpat yöksi, jotta vältyn keskiaikaisen papin kohtalolta.

Joulutähti

Joulukukat ovat olleet kaupoissa jo pari kuukautta. Hyasintit tosin ovat tainneet ilmestyä vasta joulukuun myötä, mutta joulutähtiä aletaan kaupata jo lokakuun lopulla. Joulutähti on usein tarkoitettu kestämään vain joulunajan ja päätymään sitten kompostiin. Monet kasveista eivät toki kauempaa pienissä muoviruukuissa eläisikään. Jos joulutähden saa selviämään loppiaiseen asti, sillä voi olla mahdollisuuksia elää pidempäänkin. Muoviruukku pitää vaihtaa pois ja lisätä hyvää multaa. Punaiset lehdet karisevat pois, mutta uusia vaaleanvihreitä kasvaa tilalle. Joulukukasta tulee ihan kelvollinen viherkasvi.

Joulukukkia puutarhalla

Joulutähti kuluu tyräkkikasveihin ja elää luonnonvaraisena Väli-Amerikassa. Sitä käytetään koristekasvina ympäri maailmaa. Lämpimillä seuduilla joulutähti tai tähtilatva on suosittu puutarhojen koristekasvi. Se voi kasvaa jopa kolmemetriseksi puuksi tai pysyä hieman matalampana pensaana. Kanariansaarilla ja Espanjan Aurinkorannikolla monet ovat törmänneet näihin suuriin joulutähtiin.

Joulutähtipensas Wikipediasta

Joulutähti on lyhyenpäivän kasvi. Se kukkii silloin, kun päivän pituus on korkeintaan kymmenen tuntia. Juuri sopiva joulunajan kasvi siis meille. Kukka on pieni ja keltainen. Ylimmät suojuslehdet sensijaan ovat kirkkaanvärisiä, luonnossa punaisia. Puutarhoilla kasvatetaan monenvärisiä joulutähtiä, valkoisista pinkkeihin ja lähes oransseihin. Suosituin väri on kuitenkin yhä perinteinen punainen.

Jos joulutähti on selvinnyt viherkasvina seuraavaan jouluun, voi sen kukittamista yrittää. Lokakuun alkupuolella pitää huolehtia siitä, ettei kasvi saa valoa kymmentä tuntia enempää vuorokaudessa. Ei myöskään keinovaloa. Käytännössä kasvi pitää huputtaa laatikolla tai laittaa komeroon kymmenen valotunnin jälkeen. Ja tietysti ottaa valoisaan taas seuraavana päivänä kymmeneksi tunniksi. Kova urakka siis. Itse en ole saanut joulutähteä kukkimaan uudelleen, mutta jotkut tuttuni ovat onnistuneet. Ylimmät lehdet punertuvat, mutta eivät tule yhtä kirkkaiksi kuin puutarhoilla. Lehdet ovat myös pienemmät kuin ensimmäisenä vuonna.

Ajattelin taas tänä vuonna  yrittää joulutähden elvyttämistä viherkasviksi. Perheen kissa saattaa olla asiasta toista mieltä. Kasvin myrkyllinen maitiasneste hieman epäilyttää, mutta muut kissanomistajat sanovat kattien jättävän joulutähden rauhaan. Täytynee sijoittaa kasvi jonnekin korkeammalle, kollin ulottumattomiin.

Mukavaa joulunaikaa kaikille <3

Halloweenin aikaan

Olen vähän niinkuin Tenavien Eppu, odotan suurta kurpitsaa. En usko sen saapuvan halloweenin aikaan taikomaan minulle karkkeja. Sensijaan kylvän keväisin aina muutaman kurpitsan siemenen ja toivon niistä kasvavan minulle sen kaikkien aikojen suurimman kurpitsan. Homma on aika huvittavaa, sillä en erityisesti pidä kurpitsan mausta. Itseasiassa kukaan perheestäni ei ole kurpitsaruokien suuri ystävä.

Suurta kurpitsaa ei syödä!

Kurpitsan kasvattaminen sensijaan on mukavaa ja yllätyksellistä. On mennyt vuosia, jolloin kasvimaalle ei ole ilmaantunut yhtään kurpitsaa. Kasvit ovat tehneet vain hedekukkia. Miksi näin joskus käy, on minulle mysteeri. Jonain vuosina kurpitsoita on ollut monta ja ne ovat kasvaneet isoiksi. Viime vuonna sain kasvatettua kaksi tosi suurta keltaista kurpitsaa, mutta joku kävi nyysimässä, varastamassa, pöllimässä ja luvatta haltuunottamassa niistä toisen. Sen suurimman tietysti. Silloin ketutti ihan oikeasti. Onneksi lopulta kuitenkin nauratti. Ihmisten pikkelsinhimo voi äityä todella pahaksi yöaikaan...

Anastetun kurpitsa pienempi kaveri, melkein 10kg

Tänä vuonna kurpitsasato ei ollut kummoinen, mutta pari hedelmää kuitenkin kehittyi ihan mukaviin mittoihin. Pyhäinpäivän aattona niistä kaiverretaan lyhdyt. Halloweenia ei perheessämme muuten vietetä, mutta kurpitsalyhty pitää parvekkeelle saada. Pidän tarinasta, josta löytyy selitys lyhdyille. Siinä seikkailee omasta mielestään ovela mies, joka huijaa pirulaista muutamaan otteeseen ja päätyy lopuksi taivaltamaan loputtomasti maan päällä kuolemansa jälkeen ainoastaan kekäle valonaan. Kekälettä mies kantaa lantusta tehdyssä lyhdyssä. Ukolle käy siis kalpaten, taivaaseen hän ei pääse, mutta pirukaan ei miestä vaivoikseen huoli. Tällaista ketkua pitää ehdottomasti muistaa muutamalla kurpitsalyhdyllä ja suoda valoa hänen yksinäiselle taipaleelleen.

Kylläpä naurattaa 

Kumma koira

Istun kotisohvalla ja kuuntelen toisella korvalla television uutisia. Toinen korva on sulkeutunut, maailmalla tapahtuu paljon asioita, joista en välittäisi olla tietoinen. Olen lomalla ja haluaisin kuulla ja nähdä vain mukavia asioita. Ajatuksissani vilkaisen ikkunasta ulos, sitten vilkaisen vielä toisenkin kerran ja hiivin lähelle ikkunaruutua. Ulkona omenapuun alla, paikassa, johon vien fasaanille jyviä, on mielenkiintoinen vieras. Jyviä maiskuttaa supikoira. Sillä ei näytä olevan hoppua mihinkään. Antaumuksella se etsii ruokintapaikalta jyviä ja välillä katselee rauhallisesti ympärilleen. Huutelen perheen paikalle. Nuoriso tömähtää ikkunaan, mutta supikoira ei säikähdä. Se ei ehkä näe ikkunasta sisälle ja hajua se ei meistä ikkunan läpi saa. Ruokailu kestää pitkään, jokainen jyvä löytää koiran suuhun. Se lähtee matkoihinsa vasta, kun on tarkistanut, ettei yhtään herkkujyvästä ole jäänyt jäljelle.

Supikoira iltahämärässä pihamaalla

Asumme kaupungissa, sen laidalla tosin.  Muutaman sadan metrin päässä talostamme alkaa metsä. Pihalla vierailee rusakoita, oravia ja metsälintuja, mutta supikoiraa en ollut aiemmin pihamaalla nähnyt. Juttelin yllätysvieraasta naapurille, joka sanoi nähneensä kaksi supikoiraa joskus kevällä. Silloin oli varhainen aamu ja parivaljakko jolkutteli kohti metsää. Ilmeisesti koirat ovat käyneet pihoilla aiemminkin, mutta emme niitä hämärissä ole huomanneet.  Nyt kun olen oikein vaaninut, olen nähnyt supikoiran pihallamme muutamana iltana. Naapuriin se ei mene, ilmeisesti talon koira on senverran pelottava.

Nuorison mielestä on outoa, että supi on villieläin. Se näyttää jonkun kotikoiralta, onhan niitä erikoisemmankin näköisiä koirarotuja. Supikoira onkin Suomen luonnossa melko uusi laji. Se on kotoisin Itä-Aasiasta. Neuvostoliiton aikana niitä istutettiin lähelle Pietaria, josta eläimet lähtivät leviämään kaikkiin ilmansuuntiin, myös kohti Suomea. Istutusten tarkoituksena oli saada uusi turkiseläin metsästyksen kohteeksi. Suomessa supihavaintoja on tehty 1950-luvulta lähtien. Supikoirat ovat kaikkiruokaisia ja lisääntyvät hyvin, joten ne levittäytyivät muutamassa vuosikymmenessä  lähes koko maahan, vain Lappi jäi valloittamatta.

Supikoiran nahka Wikipediasta

Koiraeläimeksi supi on aika hidas ja kömpelö. Se kulkee hellyttävästi lyllertäen eikä ehdi väistää autoja. Liikenne tappaa paljon supikoiria Suomessa. Supi elelee omassa luolastossaan ja  nukkuu siellä talvisin muutaman kuukauden unet. Jos talvi on ankara, uni kestää pidempään, leutoina talvina se voi heräillä moneen otteeseen ja käydä ravinnonhankintamatkoilla ennen unien jatkumista. Luolasto voi olla ketun tai mäyrän vanha pesäverkosto tai aivan itse kaivettu. Voipa supi asettua piharakennuksen tai kesämökin allekin ja kaivella sinne pesäluolan, varsinkin, jos mökin omistaja suhtautuu supikoiraan ystävällisesti.

Harakat huttua keittää

Pihalta kuuluu aikamoista säksätystä. Harakkavanhemmat opastavat poikasiaan harakkamaiseen elämään. Meidän tontilla on kuusi, jossa on ollut harakanpesä varmasti viisitoista vuotta. Sanotaan, että harakat eivät pesi uudelleen vanhoihin pesiinsä, vaan rakentavat vuosittain uuden asumuksen. En tiedä, ovatko meidän pihaharakat välillä purkaneet vanha pesän ja tehneet uudisrakennuksen tilalle, mutta harakkapesue on jokavuotinen tuttavuus pihamaalla. Syy tähän voi olla sopivien pesäpaikkojen puute. Meidän pihalla saa pesiä rauhassa, mutta kaupungilla on paikkoja, joissa harakanpesät rikotaan jo rakennusvaiheessa.

Jonain vuosina poikasia on ollut pesässä neljäkin, viime vuonna vain yksi ainoa. Tänä kesänä poikasia on kaksi. Siinäkin riittää vanhemmilla puuhaa. Poikaset ovat jo kooltaan isompia kuin vanhempansa, mutta kärttävät niiltä ahnaasti ruokaa. Emoharakka yrittää välillä jättää poikaset etsimään itse ravintoaan, mutta lapset ovat sangen haluttomia näkemään vaivaa. Ne tepastelevat pelottomina nurmikolla ja pyyhkivät nokkiaan ruohoon. Isoa nokkaa voi myös kopisuttaa omenapuun runkoon tai sillä voi vähän käänellä ruohonleikkuujätettä. Pihalle on myös voinut jäädä ihmisiltä jotain mielenkiintoista ihmeteltävää, kuten puutarhakäsineet tai istutuskuokka. Kun emo tulee paikalle poikaset ryntäävät sen luo valittamaan äänekkäästi nälkäänsä. Tulee ihan omat jälkeläiset mieleen. Nälkä voi välillä on kaamea, vaikka jääkaapissa olisi ruokaa lämmitystä vailla.

Toinen poikasista ikkunan läpi kuvattuna

Harakkaperhe on mukava kesätuttavuus. Ne eivät ole milloinkaan olleet vihaisia poikasia suojellessaan, ainoastaan äänekkäitä. Vanhemmat harakat ovat myös hyvin arkoja. Jos ne huomaavat liikettä ikkunassa, lennähtävät ne heti pakoon. Poikasia taas ei vielä pelota mikään. Siksi niitä onkin mukava seurailla. Vanhemmat opettavat ne kyllä pian varomaan ihmisiä ja silloin tätä kaunista lintua pääsee ihailemaan vain salaa.

Artistina mustarastas

Aamuisin ja iltaisin on meidän pihalla konsertoi Herra Mustarastas. Toivoakseni kyseessä on sama kaveri, joka sinnitteli piharuokinnalla koko talven. Kovilla pakkasilla se pörhötti itsensä palloksi ja koetti jalkojaan nostellen nokkia mahdollisimman monta lintulaudalta pudonnutta jyvää. Lintulaudan orsille se ei osannut hakeutua ja joutui siksi kilpailemaan  jyvistä fasaanien kanssa. Aina pakkasten kiristyessä ajattelin, miten se mahtaa yöstä selviytyä. Joka aamu Herra Mustarastas kuitenkin saapui sinnikkäästi aamujyville.

Piharastas

Mustarastaista iso osa muuttaa talveksi etelämmäs, mutta jotkut jäävät kotikonnuille talvehtimaan. Suomessa talvehtiminen voi olla vaaralista, kovat pakkaset voivat tappaa lähes kaikki tänne jääneet yksilöt. Myös ruuan löytäminen on hankalaa. Jos talvi on leuto, tai pakkasjaksot eivät ole pitkiä, selviävät uhkarohkeat talvehtijat. Ne varaavat ensimmäisenä parhaat pesimisreviirit ja houkuttelevat viehättävimmät naaraat pesimispuuhiin. Myöhemmin saapuneet saavat tyytyä sekä reviirien että naaraiden osalta vähempään...

Wikipedian kesäinen mustarastas

Herra Mustarastas aloitti laulunsa maaliskuussa. Esiintymiset ovat vilkkaimmillaan aikaisin aamulla tai iltahämärissä. Saattaa se toki innostua vähän lauleskemaan päivisinkin. Suomesta löytyy varmasti muitakin kauniisti laulavia lintuja, mutta pidän eniten mustarastaan laulusta. Se on huilumaista ja pitkään jatkuvaa. Erityisesti pidän siitä, että lintu ei toista kaavamaisesti samaa laulunpätkää, vaan voi improvisoida ja muuttaa lauluaan. Jos se kuulee itseään miellyttäviä melodioita, ne saattavat siirtyä sen omaan esitykseen. Mustarastaan laulua voi kuunnella vaikka Suomen luonnon sivuilta tai kävelemällä johonkin rehevään lehtimetsikköön. Siellä voi kuulla muitakin rastaita, joiden lauluääni ei ehkä vedä vertoja niiden mustalle serkulle. Laulua jatkuu niin kauan, kun pesimispuuhiakin, kolmenkin poikueen verran.