Kumma koira

Istun kotisohvalla ja kuuntelen toisella korvalla television uutisia. Toinen korva on sulkeutunut, maailmalla tapahtuu paljon asioita, joista en välittäisi olla tietoinen. Olen lomalla ja haluaisin kuulla ja nähdä vain mukavia asioita. Ajatuksissani vilkaisen ikkunasta ulos, sitten vilkaisen vielä toisenkin kerran ja hiivin lähelle ikkunaruutua. Ulkona omenapuun alla, paikassa, johon vien fasaanille jyviä, on mielenkiintoinen vieras. Jyviä maiskuttaa supikoira. Sillä ei näytä olevan hoppua mihinkään. Antaumuksella se etsii ruokintapaikalta jyviä ja välillä katselee rauhallisesti ympärilleen. Huutelen perheen paikalle. Nuoriso tömähtää ikkunaan, mutta supikoira ei säikähdä. Se ei ehkä näe ikkunasta sisälle ja hajua se ei meistä ikkunan läpi saa. Ruokailu kestää pitkään, jokainen jyvä löytää koiran suuhun. Se lähtee matkoihinsa vasta, kun on tarkistanut, ettei yhtään herkkujyvästä ole jäänyt jäljelle.

Supikoira iltahämärässä pihamaalla

Asumme kaupungissa, sen laidalla tosin.  Muutaman sadan metrin päässä talostamme alkaa metsä. Pihalla vierailee rusakoita, oravia ja metsälintuja, mutta supikoiraa en ollut aiemmin pihamaalla nähnyt. Juttelin yllätysvieraasta naapurille, joka sanoi nähneensä kaksi supikoiraa joskus kevällä. Silloin oli varhainen aamu ja parivaljakko jolkutteli kohti metsää. Ilmeisesti koirat ovat käyneet pihoilla aiemminkin, mutta emme niitä hämärissä ole huomanneet.  Nyt kun olen oikein vaaninut, olen nähnyt supikoiran pihallamme muutamana iltana. Naapuriin se ei mene, ilmeisesti talon koira on senverran pelottava.

Nuorison mielestä on outoa, että supi on villieläin. Se näyttää jonkun kotikoiralta, onhan niitä erikoisemmankin näköisiä koirarotuja. Supikoira onkin Suomen luonnossa melko uusi laji. Se on kotoisin Itä-Aasiasta. Neuvostoliiton aikana niitä istutettiin lähelle Pietaria, josta eläimet lähtivät leviämään kaikkiin ilmansuuntiin, myös kohti Suomea. Istutusten tarkoituksena oli saada uusi turkiseläin metsästyksen kohteeksi. Suomessa supihavaintoja on tehty 1950-luvulta lähtien. Supikoirat ovat kaikkiruokaisia ja lisääntyvät hyvin, joten ne levittäytyivät muutamassa vuosikymmenessä  lähes koko maahan, vain Lappi jäi valloittamatta.

Supikoiran nahka Wikipediasta

Koiraeläimeksi supi on aika hidas ja kömpelö. Se kulkee hellyttävästi lyllertäen eikä ehdi väistää autoja. Liikenne tappaa paljon supikoiria Suomessa. Supi elelee omassa luolastossaan ja  nukkuu siellä talvisin muutaman kuukauden unet. Jos talvi on ankara, uni kestää pidempään, leutoina talvina se voi heräillä moneen otteeseen ja käydä ravinnonhankintamatkoilla ennen unien jatkumista. Luolasto voi olla ketun tai mäyrän vanha pesäverkosto tai aivan itse kaivettu. Voipa supi asettua piharakennuksen tai kesämökin allekin ja kaivella sinne pesäluolan, varsinkin, jos mökin omistaja suhtautuu supikoiraan ystävällisesti.

Harakat huttua keittää

Pihalta kuuluu aikamoista säksätystä. Harakkavanhemmat opastavat poikasiaan harakkamaiseen elämään. Meidän tontilla on kuusi, jossa on ollut harakanpesä varmasti viisitoista vuotta. Sanotaan, että harakat eivät pesi uudelleen vanhoihin pesiinsä, vaan rakentavat vuosittain uuden asumuksen. En tiedä, ovatko meidän pihaharakat välillä purkaneet vanha pesän ja tehneet uudisrakennuksen tilalle, mutta harakkapesue on jokavuotinen tuttavuus pihamaalla. Syy tähän voi olla sopivien pesäpaikkojen puute. Meidän pihalla saa pesiä rauhassa, mutta kaupungilla on paikkoja, joissa harakanpesät rikotaan jo rakennusvaiheessa.

Jonain vuosina poikasia on ollut pesässä neljäkin, viime vuonna vain yksi ainoa. Tänä kesänä poikasia on kaksi. Siinäkin riittää vanhemmilla puuhaa. Poikaset ovat jo kooltaan isompia kuin vanhempansa, mutta kärttävät niiltä ahnaasti ruokaa. Emoharakka yrittää välillä jättää poikaset etsimään itse ravintoaan, mutta lapset ovat sangen haluttomia näkemään vaivaa. Ne tepastelevat pelottomina nurmikolla ja pyyhkivät nokkiaan ruohoon. Isoa nokkaa voi myös kopisuttaa omenapuun runkoon tai sillä voi vähän käänellä ruohonleikkuujätettä. Pihalle on myös voinut jäädä ihmisiltä jotain mielenkiintoista ihmeteltävää, kuten puutarhakäsineet tai istutuskuokka. Kun emo tulee paikalle poikaset ryntäävät sen luo valittamaan äänekkäästi nälkäänsä. Tulee ihan omat jälkeläiset mieleen. Nälkä voi välillä on kaamea, vaikka jääkaapissa olisi ruokaa lämmitystä vailla.

Toinen poikasista ikkunan läpi kuvattuna

Harakkaperhe on mukava kesätuttavuus. Ne eivät ole milloinkaan olleet vihaisia poikasia suojellessaan, ainoastaan äänekkäitä. Vanhemmat harakat ovat myös hyvin arkoja. Jos ne huomaavat liikettä ikkunassa, lennähtävät ne heti pakoon. Poikasia taas ei vielä pelota mikään. Siksi niitä onkin mukava seurailla. Vanhemmat opettavat ne kyllä pian varomaan ihmisiä ja silloin tätä kaunista lintua pääsee ihailemaan vain salaa.

Artistina mustarastas

Aamuisin ja iltaisin on meidän pihalla konsertoi Herra Mustarastas. Toivoakseni kyseessä on sama kaveri, joka sinnitteli piharuokinnalla koko talven. Kovilla pakkasilla se pörhötti itsensä palloksi ja koetti jalkojaan nostellen nokkia mahdollisimman monta lintulaudalta pudonnutta jyvää. Lintulaudan orsille se ei osannut hakeutua ja joutui siksi kilpailemaan  jyvistä fasaanien kanssa. Aina pakkasten kiristyessä ajattelin, miten se mahtaa yöstä selviytyä. Joka aamu Herra Mustarastas kuitenkin saapui sinnikkäästi aamujyville.

Piharastas

Mustarastaista iso osa muuttaa talveksi etelämmäs, mutta jotkut jäävät kotikonnuille talvehtimaan. Suomessa talvehtiminen voi olla vaaralista, kovat pakkaset voivat tappaa lähes kaikki tänne jääneet yksilöt. Myös ruuan löytäminen on hankalaa. Jos talvi on leuto, tai pakkasjaksot eivät ole pitkiä, selviävät uhkarohkeat talvehtijat. Ne varaavat ensimmäisenä parhaat pesimisreviirit ja houkuttelevat viehättävimmät naaraat pesimispuuhiin. Myöhemmin saapuneet saavat tyytyä sekä reviirien että naaraiden osalta vähempään...

Wikipedian kesäinen mustarastas

Herra Mustarastas aloitti laulunsa maaliskuussa. Esiintymiset ovat vilkkaimmillaan aikaisin aamulla tai iltahämärissä. Saattaa se toki innostua vähän lauleskemaan päivisinkin. Suomesta löytyy varmasti muitakin kauniisti laulavia lintuja, mutta pidän eniten mustarastaan laulusta. Se on huilumaista ja pitkään jatkuvaa. Erityisesti pidän siitä, että lintu ei toista kaavamaisesti samaa laulunpätkää, vaan voi improvisoida ja muuttaa lauluaan. Jos se kuulee itseään miellyttäviä melodioita, ne saattavat siirtyä sen omaan esitykseen. Mustarastaan laulua voi kuunnella vaikka Suomen luonnon sivuilta tai kävelemällä johonkin rehevään lehtimetsikköön. Siellä voi kuulla muitakin rastaita, joiden lauluääni ei ehkä vedä vertoja niiden mustalle serkulle. Laulua jatkuu niin kauan, kun pesimispuuhiakin, kolmenkin poikueen verran. 

Ihana Aulanko

Naapurikaupungissa sijaitseva Aulanko tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Jotkut ajattelevat nimen kuullessaan golfkenttiä, jotkut kylpylähotellia ja toisille Aulanko tarkoittaa ulkoilualuetta. Minun Aulankoni on puistometsän alue lampineen ja lehtoineen.

Näkötorni avautuu vappuna

Aulangon puistometsän historia juontaa 1800-luvulle, jolloin alueen osti Hugo Standertskjöld. Hän oli Hämeestä kotoisin ja halusi Helsingin talviasuntonsa rinnalle kesäpaikan. Tilan päärakennus sijaitsi nykyisen hotellin paikalla. Sitä korjailtiin ja laajennettiin, mutta mittavammat muutostyöt aloitettiin ympäröivillä alueilla. Maastoon luotiin englantilaista tyyliä oleva puisto joutsenlampineen ja tekosaarineen. Lampien paikalla oli aiemmin suota. Alueelle istutettiin paljon muualta tuotuja kasveja, rakennettiin huvimajoja, kiviaitoja, kivilinna ja myös komea näkötorni harmaagraniitista. Tämä urakka vei vuosikymmeniä, eivätkä suunnitelmat koskaan kokonaisuudessaan toteutuneet. Aulanko oli kuitenkin vain kesäasunto, joten ikäännyttyään Strandertsjöld luopui tilasta ja se siirtyi Hämeenlinnan kaupungin omistukseen.

Ruusutemppeli, jonka ympärille ei koskaan rakentunut ruusulaaksoa

Nykyään puistometsän hoidosta vastaa Metsäntutkimuslaitos. Puisto on kaventunut ja muuttunut yhä enemmän luonnontilaiseksi. Monet Venäjältä tuoduista kasveista eivät ole kestäneet Suomen ilmastoa, mutta esimerkiksi pihta- ja douglaskuusia alueella kasvaa yleisesti. Säilynyt tulokaslaji on myös alppikello.

Alppikello, Wikipediasta

Olen käynyt Aulangon puistometsässä lapsesta saakka. Teimme perheen kanssa sinne usein retken. Syynä tähän reissuun taisi olla se, että Aulangolle voi ajaa autolla suoraan päällystettyä tietä pitkin. Kumisaappaat saattoi jättää kotiin. Myöhemmin olen käynyt Aulangolla kavereiden ja omien lasteni kanssa, sekä monesti aivan yksin. Syynä käynteihin ei ole ollut niinkään itse puisto, vaikka se nykyisessä villiintyneessä tilassaan varsin viehättävä onkin, vaan näköalapaikalta avautuva maisema. Paras paikka Aulangolla on mielestäni näkötorni ja sen alapuolella oleva näköalatasanne. Molemmista avautuu yksi hienoimpia hämäläisiä maisemia. Siellä täytyy aina välillä käydä tarkistamassa, onko maakunnassa kaikki kohdallaan. Tämä on se maisema, missä minun mieleni lepää.

Kansallismaisema

Kevättä ilmassa

Tänään haistoin kevään. Mielestäni se on yksi parhaimmista tuoksuista. Jotkut ovat sitä mieltä, että ulkona ei tuoksu kevät, vaan maatuneet lehdet, muta ja koiranpaska. Ehkä se onkin niin, mutta talven jälkeen tämä hajusekoitus on omiaan lähes sekoittamaan ihmisen pään. Kevään tuoksussa on lupaus tulevasta kesästä, kasvimaan kääntämisestä, nurmikon leikkuusta, retkistä lähiluontoon ja juoksulenkeistä metsäpoluilla. Iltaisinkin on jo niin valoisaa, että viikolla saattaa päästä ulos päivännäöllä töiden jälkeen. Lenkit valoisassa ovatkin aikamoista luksusta.

Kevät on saavuttanut myös pihan asukkaat. Fasaanikukot töräyttelevät komeasti ja ajavat toisiaan takaa. Varikset rakentavat pesää johonkin lähistölle, ne valikoivat pihalla sopivia risuja ja ottavat mukaansa. Tänään näin myös pikkuvarpusen keräävän omenapuun alta rusakon karvaa nokkaansa. Pesän sisustus kai silläkin oli mielessä. Linnunpöntöissä käy kova vilske, kun tiaiset valikoivat asuntoa kesäkaudeksi. Kotipulut kurnuttavat televisioantennilla ja paistattelevat auringossa. Kaikki tuntuvat nauttivan elämästään pimeän talven jälkeen.

Jos lymyilen täällä puskan takana, niin minua ei ehkä huomata.

Kevät, tai mikälie valoaltistus on myös saanut minut tekemään jotain ennenkuulumatonta. Meidän talouteen muutti kissanpentu, pikkuinen don sfinx. Katti onkin onnistunut kietomaan kaikki perheenjäsenet karvattoman tassunsa ympärille muutamassa päivässä. Sen touhujen seuraaminen tuo luonnon pihalta sisälle olohuoneeseen.

Tilhiä!

Olen odotellut tilhiparvea saapuvaksi viime syksystä lähtien. Pihlajanmarjat ovat kuitenkin kadonneet räkättirastaiden suihin, eikä töyhtöpäisiä tilhiä ole näkynyt. Ajattelin niiden sivuuttaneen meidän maisemat tänä vuonna kokonaan.

Tilhi on mielestäni niin hauskan näköinen otus. Se on "pikkulinnuksi" aika kookas ja liikkuu pesimäajan ulkopuolella parvisssa. Ne on siis helppo huomata. Tilheä ei myöskään voi oikein sekoittaa mihinkään muuhun lintuun. Vaikka se on pääväritykseltään harmaan ruskea, on siipien ja pyrstösulkien päissä kirkkaan keltaiset laikut. Siipisulissa on myös aavistus punaista  ja valkoista. Ja koko komeuden kruunaa päälaella keikkuva veikeä töyhtö.

Tilhi Luontoportin sivustolta

Kesäisin tilhi on hyönteissyöjä, mutta marjojen kypsyttyä tulee niistä linnun pääravintoa. Talvella se ruokailee pääasiassa pihlajanmarjoilla ja puihin jääneillä omenoilla. Kuulemma lehtipuiden silmutkin käyvät hätätilassa vatsan täytteeksi. Pihlajanmarjojen perässä tilhiparvi sitten talvella vaeltaa pohjoisesta etelään. Jos marjoja riittää, linnut eivät poistu Suomesta. Jonain vuosina parvi vaeltaa kauas Keski-Eurooppan asti.

Kaikki marjat eivät niille ruuaksi kelpaa. Näin viime viikolla työpaikkani pihalla pienen tilhiparven. Ne olivat asettuneet aroniapensaisiin. Oksat notkuivat marjoja, mutta tilhet tutkivat niitä tukat pystyssä. Muutamaa marjaa maistettiin, mutta sitten parven matka jatkui. Eivät olleet aroniat hyviä.

Tänään havahduin pihalta kuuluvaan siritykseen. Pihatuijaan laskeutui valtava tilhiparvi. Hetken päästä ne olivat omenapuussa, lintujen ruokintapaikan vieressä. Tilhet selvästi ihmettelivät paikalla ruokailevien keltasirkkujen puuhia. Vieraille ei kuitenkaan vehnä tai auringonkukka kelvannut ja parvi jatkoi matkaansa juuri kun olin ehtinyt saada kameran käteeni. Mutta sehän on ihan tavallista.

Tilhi omassa pihapuussa

Menoa lintulaudan ympärillä

Jaahas, sitä on ehtinyt vuosi vaihtua ja lunta sataa useampaan otteeseen sitten viime kirjoittelun. Pakkaset ovat tuoneet linnut kotipihan ruokintapaikalle. Meidän omakotitaloalueella lajikirjo lintulaudalla ei ole mitenkään päätahuimaava. Tavallisesti syömässä käyvät pikkuvarpuset, muutama keltasirkku ja talitiainen. Kaikki muut pikkulinnut ovat  harvinaisempia vieraita.


Fasaanikukkoja käy ruokinnalla peräti kolme kappaletta. Piha on täynnä niiden tekemiä jälkiä, koska kaikki eivät sovi syömään yhtäaikaa, vaan toisia pitää karkottaa pois oman ruuan äärestä. Kukot käyttävätkin niin paljon energiaa toistensä kurittamiseen, että joutuvat päivystämään ruokapaikalla suunnilleen koko ajan.


Omenapuussa vahtia pitävät harakat. Niillä oli kesällä pesä pihakuusessa ja siksi piha kuuluu luonnollisesti heidän alueeseensa. Ne tekevät mitä ihmeellisimpiä lentosuorituksia saadakseen jyviä ruokinta-automaatista. Myös talipallojen nappaaminen on niiden erikoisalaa. Ne ovat arkoja ja huomaavat ikkunan takaa pienenkin liikkeen. Silloin ne lennähtävät omenapuun yläoksille tähystämään.


Vielä on yksi porukka, joka hyödyntää piharuokintaa tehokkaasti. Ne ovat Riihimäen viisitoista pulua. Ainakaan radan tällä puolen ei niitä taida enempää olla koko kaupungissa. On hieman kyseenalainen kunnia saada ne kaikki vieraisille omalle pihamaalle. Ne kerääntyvät talomme televisioantennin päälle istumaan ja sieltä lehahtavat parvena lintulaudan alapuolelle nokkimaan pudonneita jyviä. Puluparven tulessa kaikki muut linnut väistävät, ylivoiman edessä ei auta vastustella. Pulut jyräävät paljon isommat fasaanitkin kauemmas parhailta ruokapaikoilta.

Pulujen myötä olemme saaneet myös erään uuden vieraan aterioimaan pihallemme. Jouluaattona pulut olivat koko parven vahvuudella nauttimassa jyvälounasta samalla kun me sisällä natustimme joulupuuroa. Äkkiä parvi lehahti lentoon ja yksi puluista törmäsi keittiön ikkunaan. Sen perässä ikkunaa hipaisi myös kanahaukka. Pulu pääsi karkuun ja haukka suki hämmentyneenä mahahöyheniään hetken omenapuussa. Perheen nuorison myötätunto oli pulun puolella, minä olisin suonut haukalle jouluaterian. En tiedä kuvittelenko vain, mutta mielestäni puluja on nyt pihalla pari vähemmän kuin joulunpyhinä. Jospa kanahaukalla on ollut parempi metsästysonni jonain toisena päivänä.