Tilhiä!

Olen odotellut tilhiparvea saapuvaksi viime syksystä lähtien. Pihlajanmarjat ovat kuitenkin kadonneet räkättirastaiden suihin, eikä töyhtöpäisiä tilhiä ole näkynyt. Ajattelin niiden sivuuttaneen meidän maisemat tänä vuonna kokonaan.

Tilhi on mielestäni niin hauskan näköinen otus. Se on "pikkulinnuksi" aika kookas ja liikkuu pesimäajan ulkopuolella parvisssa. Ne on siis helppo huomata. Tilheä ei myöskään voi oikein sekoittaa mihinkään muuhun lintuun. Vaikka se on pääväritykseltään harmaan ruskea, on siipien ja pyrstösulkien päissä kirkkaan keltaiset laikut. Siipisulissa on myös aavistus punaista  ja valkoista. Ja koko komeuden kruunaa päälaella keikkuva veikeä töyhtö.

Tilhi Luontoportin sivustolta

Kesäisin tilhi on hyönteissyöjä, mutta marjojen kypsyttyä tulee niistä linnun pääravintoa. Talvella se ruokailee pääasiassa pihlajanmarjoilla ja puihin jääneillä omenoilla. Kuulemma lehtipuiden silmutkin käyvät hätätilassa vatsan täytteeksi. Pihlajanmarjojen perässä tilhiparvi sitten talvella vaeltaa pohjoisesta etelään. Jos marjoja riittää, linnut eivät poistu Suomesta. Jonain vuosina parvi vaeltaa kauas Keski-Eurooppan asti.

Kaikki marjat eivät niille ruuaksi kelpaa. Näin viime viikolla työpaikkani pihalla pienen tilhiparven. Ne olivat asettuneet aroniapensaisiin. Oksat notkuivat marjoja, mutta tilhet tutkivat niitä tukat pystyssä. Muutamaa marjaa maistettiin, mutta sitten parven matka jatkui. Eivät olleet aroniat hyviä.

Tänään havahduin pihalta kuuluvaan siritykseen. Pihatuijaan laskeutui valtava tilhiparvi. Hetken päästä ne olivat omenapuussa, lintujen ruokintapaikan vieressä. Tilhet selvästi ihmettelivät paikalla ruokailevien keltasirkkujen puuhia. Vieraille ei kuitenkaan vehnä tai auringonkukka kelvannut ja parvi jatkoi matkaansa juuri kun olin ehtinyt saada kameran käteeni. Mutta sehän on ihan tavallista.

Tilhi omassa pihapuussa

Menoa lintulaudan ympärillä

Jaahas, sitä on ehtinyt vuosi vaihtua ja lunta sataa useampaan otteeseen sitten viime kirjoittelun. Pakkaset ovat tuoneet linnut kotipihan ruokintapaikalle. Meidän omakotitaloalueella lajikirjo lintulaudalla ei ole mitenkään päätahuimaava. Tavallisesti syömässä käyvät pikkuvarpuset, muutama keltasirkku ja talitiainen. Kaikki muut pikkulinnut ovat  harvinaisempia vieraita.


Fasaanikukkoja käy ruokinnalla peräti kolme kappaletta. Piha on täynnä niiden tekemiä jälkiä, koska kaikki eivät sovi syömään yhtäaikaa, vaan toisia pitää karkottaa pois oman ruuan äärestä. Kukot käyttävätkin niin paljon energiaa toistensä kurittamiseen, että joutuvat päivystämään ruokapaikalla suunnilleen koko ajan.


Omenapuussa vahtia pitävät harakat. Niillä oli kesällä pesä pihakuusessa ja siksi piha kuuluu luonnollisesti heidän alueeseensa. Ne tekevät mitä ihmeellisimpiä lentosuorituksia saadakseen jyviä ruokinta-automaatista. Myös talipallojen nappaaminen on niiden erikoisalaa. Ne ovat arkoja ja huomaavat ikkunan takaa pienenkin liikkeen. Silloin ne lennähtävät omenapuun yläoksille tähystämään.


Vielä on yksi porukka, joka hyödyntää piharuokintaa tehokkaasti. Ne ovat Riihimäen viisitoista pulua. Ainakaan radan tällä puolen ei niitä taida enempää olla koko kaupungissa. On hieman kyseenalainen kunnia saada ne kaikki vieraisille omalle pihamaalle. Ne kerääntyvät talomme televisioantennin päälle istumaan ja sieltä lehahtavat parvena lintulaudan alapuolelle nokkimaan pudonneita jyviä. Puluparven tulessa kaikki muut linnut väistävät, ylivoiman edessä ei auta vastustella. Pulut jyräävät paljon isommat fasaanitkin kauemmas parhailta ruokapaikoilta.

Pulujen myötä olemme saaneet myös erään uuden vieraan aterioimaan pihallemme. Jouluaattona pulut olivat koko parven vahvuudella nauttimassa jyvälounasta samalla kun me sisällä natustimme joulupuuroa. Äkkiä parvi lehahti lentoon ja yksi puluista törmäsi keittiön ikkunaan. Sen perässä ikkunaa hipaisi myös kanahaukka. Pulu pääsi karkuun ja haukka suki hämmentyneenä mahahöyheniään hetken omenapuussa. Perheen nuorison myötätunto oli pulun puolella, minä olisin suonut haukalle jouluaterian. En tiedä kuvittelenko vain, mutta mielestäni puluja on nyt pihalla pari vähemmän kuin joulunpyhinä. Jospa kanahaukalla on ollut parempi metsästysonni jonain toisena päivänä.

Rapinaa vintillä... ja muuallakin

Pari viikkoa sitten alkoi kylpyhuoneen katosta kuulua rapinaa. Ääni on tuttu edellisiltä syksyiltä. Talon välikatolle on puikahtanut jostain hiiri. Mies lupasi "hoitaa asian". Se tarkoittaa myrkkyaterian viemistä vintille. Aiempina vuosina rapina on loppunut pian aterian tarjoilemisen jälkeen. Niin ei käynyt nyt. Rapina yltyi ja se alkoi kuulua saunan puolelta seinäpanelin takaa. Ertyisen voimakasta rapistelu oli iltaisin ja öisin.

Eräänä aamuna saunan seinänvierestä löytyi kasa silputtua eristettä. Arvasin, että hiiri on saapunut sisälle matalaan majaamme. Mies ei ottanut asiaa kovin vakavasti, koska rapina kuului yhä iltaisin saunan seinän takaa. Hänen näkemyksensä oli, että elukka kuolee seinän väliin ja haisee siellä loppuvuoden.

Seuraavana iltana sain kylpyhuoneessa näköhavainnon jyrsijästä. Se kurkkasi saunan seinäpanelin alta ja näytti hämmentyneeltä, kun ei ollutkaan huoneessa yksin. Mies toi hiirelle lautasellisen myrkkyruokaa tarjolle saunan lattialle. Hän oli varma, että hiiri innolla söisi tarjotun ruuan ja heittäisi sitten viikset nurkkaan. Hiirenloukkua ei tarvittaisi. Kylpyhuoneen vieressä olevan kodinhoitohuoneen ovi suljettiin, jotta tuholainen saataisiin eristettyä tiettyyn osaan huushollista.

Aamulla hiiri kuitenkin kurkisti kodinhoitohuoneen kaapista, kun avasin oven rapinan vuoksi. Sitten alkoi nuorison ihmettely, miksi vain äiti saa nähdä hiiren. Heidän mukaansa on omituista, että kukaan muu ei koskaan havaitse kyseistä eläintä. Mies myhäili ja sanoi, että hiiri haluaa näyttäytyä vain äidille... Siinä vaiheessa tajuan, ettei kukaan muu usko, että meillä todella on hiiri sisällä talossa!

Minua tyynnyttäkseen mies virittää loukun illalla. Syötiksi goudaa, kyllä se nyt varmasti tulee syömään. Aamulla loukussa pötköttää reilun kokoinen metsähiiri. Pojan mielestä eläin on suloinen ja olimme tosi julmia, kun otimme sen hengiltä. Tytär ei halua nähdä hiirivainaata. Mies irrottaa elukan loukusta ja kääntelee sitä, kyllä, siinä se on. Ei olisi uskonut.

Metsähiiri elävänä. Kuva peda.net

Syksy

Puut ovat pudottaneet lehtensä. Ne seisovat paljaina syksyn vesisateessa ja tuulessa. Pudonneet lehdet ovat kasaantuneet puiden alle tai tuuli on riepotellut niitä mukanaan kauas. Pihoilla kuolleita lehtiä on haravoitu, silputtu ruohonleikkurilla tai puhallettu kasoihin kätevillä ja mölyävillä lehtipuhaltimilla.
Tekipä lehdille syksyllä mitä tahansa tai ei yhtään mitään, ei niitä seuraavana juhannuksena enää luonnosta löydy.

Pudonneet lehdet eivät ole pelkkä kiinteistönhuoltoyhtiöiden jokasyksyinen riesa, vaan tärkeitä ravinteiden ja kivennäisaineiden lähteitä luonnossa. Puu käyttää valtavasti energiaa kevään ja kesän aikana kasvattaakseen lehdet. Niitä tarvittaan yhteyttämiseen, jotta puu voisi valmistaa itselleen sokeria. Pudottaessaan syksyllä lehdet, puu ottaa ensin talteen arvoikkaimpia aineita, kuten lehtivihreää ja muita väriaineita. Paljon hyödyllisiä ainesosia on kuitenkin jäljellä, kun lehti kellastuneena putoaa maahan.

Maassa alkavat sitten hajottajien juhlat. Niihin kuuluu  hyönteisiä, niiden toukkia, erilaisia matoja, siiroja, sieniä ja bakteereja. Kaikille on yhteistä, että ne käyttävät ravinnokseen kuollutta kasviainesta. Näin lehdissä olevat ravinteet hyödyttävät valtavaa eliöjoukkoa ja päätyvät lopulta myös maaperään. Maasta kasvit taas ottavat ravinteita seuraavana keväänä kasvattaakseen uusia lehtiä, oksia, kukkia tai marjoja. Samat ravinteet kiertävät ekosysteemeissä. Nyt maassa lojuvissa ruskeissa lehdissä on siis ensi kevään hiirenkorvien materiaali. Kun maltetaan odotella muutama kuukausi ja annetaan kasveille niiden ansaitsema lepohetki, niin kuolleen ruskea väri muutuu elinvoimaiseksi vihreäksi.

Sienen elämää

Sienten aika luonnossa jatkuu, vaikka yöpakkaset niiden itöemiä nipistelevätkin. Tattien aika näyttää olevan ohi, mutta monia muita sieniä voi vielä tavata pitkään. Useilla sienillä on luonnossa tärkeitä tehtäviä hoidettavana.
Kuusimetsässä, paksussa sammalikosssa voi nyt nähdä kuusenneulasnahikkaita. Se vaatii kuitenkin tarkkoja silmiä tai notkeita polvia. Sienen vaalea lakki kun on suurimmillaankin vain puoli senttiä halkaisijaltaan.

Nahikas tekee metsässä arvokasta lahotustyötä. Jokainen pieni itiöemä on kiinni yhdessä kuusenneulasessa, jota se vähitellen hajottaa ravinnoksi sienirihmastolle. Lopulta kivennäisaineet siirtyvät maaperään kasvien käytettäväksi.

Jos nahikkaat ovat pikkuruisia, niin isojakin sieniä voi vielä nähdä. Tämän komean kuukusen tapasin  nuoressa lehtimetsässä. Jätin sen kasvamaan, joku voi viikon päästä löytää elämänsä komeimman savusienen. Sienen päälle tallaava tekee ehkä tietämättään palveluksen kuukuselle, silloin sen miljoonat itiöt pääsevät leviämään ilmassa uusille kasvupaikoille.

Sieniä, sieniä...

Sieni on metka eliö. Se elelee suurimman osan vuodesta huomaamattomana rihmastona maan sisällä. Kerran vuodessa, tavallisesti syksyisin se riehaantuu kasvattamaan maan päälle itiöemiä. Näiden tarkoitus on tietysti valmistaa itiöitä, joista kasvaa taas uusia rihmastoja maan sisälle. Maan pinnalle kasvavia osia me tunnistamme ja monia suurena herkkuna syömme. Tai myrkyllisinä kavahdamme.

Sieni ei ole kasvi, eikä siis voi yhteyttämällä valmistaa ravintoa itselleen. Se ei myöskään ole eläin, joten se ei voi syödä muita eliöitä ravinnon tarpeeseensa. Sienet ovatkin ratkaisseet ravintopulmansa toisilla tavoilla. Ne voivat hajottaa kuollutta ainesta, tai varastaa ravintoa elävästä kasvista. Tavallisin tapa taitaa kuitenkin olla ryhtyminen jonkun puuvartisen kasvin kaveriksi. Sienirihmasto kerää hyvin vettä, joten se lahjoittaa sitä puulle. Puu kiittää kaveriaan sientä ja antaa vastalahjaksi sokeria. Jotta juttu ei olisi turhan yksinkertainen, on kaikilla puilla omat kaverisienensä. Punainen kärpässieni on koivun kaveri, ei katajan. Männynherkkutatti on yllättäin männyn kaveri, ei koivun. Sienestäjää nämä ystävyyssuhteet helpottavat kovasti. suppilovahverot viihtyvät kuusen kavereina, joten ne löytyvät sankoista kuusimetsistä, koivikoista niitä on turha etsiskellä. Minä löysin herkkutatteja, jotka taitavat päästä iltapalaksi munakkaaseen kätkettyinä.

Pihafasut

Meidän pihalla asustaa komea fasaanikukko, pihan kuningas. Pihalla vierailee joskus myös muita kukkoja, mutta ne käyvät vaivihkaa ruokintapaikalla ja hipsivät vähin äänin takavasemmalle, kun pihan valtias astuu esiin ruusupuskista. Tätä komistusta ruokin vehnällä ja kauralla kylminä kuukausina. Kesälläkin kukko saa ne jyvät, jotka papukaijani Kake jättää syömättä. Kukko siis tepastelee pihamaalla ja on melko peloton. Kun kävelen pihalla, se saattaa taapertaa perässäni. Ilmeisesti se yrittää vaikuttaa mahdollisimman nälkäiseltä ja aliravitulta, jotta saisi jyviä. En ole kukkoa yrittänyt kesyttää, koska kaikki naapurit eivät ole sen pihavierailuista yhtä innoissaan kuin minä.

Pihakukko

Keväällä kukko töräyttelee aamun sarastaessa pihalla sangen kovaäänisesti. Talomme on mäen päällä, joten täältä reviirin ilmoitukset kuuluvat hyvin koko kulmakuntaan. Kaunis lauluääni ja vaikuttava ulkomuoto saavat fasukanojen päät pyörälle ja pian pihamaalla pyörii kukon lisäksi pari kolme kanaa. Näitä rouviaan kukko paimentaa ja vahtii niin, että hädin tuskin muistaa itse syödä. Kesän alussa kanat katoavat pesimäpuuhiin ja kukko palaa pihalle kuopimaan. Ja kuopsutusta riittää! Kylpykuoppia on jokaisessa kukkapenkissä ja kasvimaalla. Kylvökset pitää suojata harsolla, koska kukko käy muutoin syömässä retiisin siemenet parempiin nokkinsa. Tiedän, että monet panisivat moisen tuhoeläimen pataan, mutta minusta oma pihakukko on paljon hienompi, kuin kauniit kukkapenkit.

Keskikesällä pihalle ilmaantuvat kanat pikkuisine tipuineen. Laskemme aina innoissamme poikasmäärän. Sitten huomaamme yhden jos toisenkin poikasen puuttuvan. Vapaana liikkuvat kissat ja varislinnut verottavat fasun lapsia. Tänä vuonna pihakanalla oli ensilaskennassa yhdeksän poikasta, nyt niitä on jäljellä viisi. Poikaset ovat elokuussa melkein emonsa kokoisia ja värisiä. Kukkoja ei vielä erota kanoista. Syksyn edetessä kukoille kasvaa pidempi pyrstö ja höyhenten väri muuttuu tummemmaksi ja metallin hohtoiseksi. Ensi keväänä ehkä joku niistä töräyttelee meidän pihamaalla. Pihakukko vaihtuu muutaman vuoden välein, sillä vain muutama prosentti fasaaneista elää yli kolmevuotiaiksi.

Wikipedian töräyttävä fasaani