Kekoja nurmikolla

Pihanurmikolle alkoi ilmaantua multakasoja. Ensin tuli pari kekoa marjapensaiden luokse, sitten pari orapihlaja-aidan viereen. Kasat kulkivat lopulta jonona omenapuun ympäri. Joka päivä oli ilmaantunut ainakin yksi uusi kasa. Asiaa oli siis syytä tutkia. Suomessa on tusina myyrälajia, joten vaihtoehtoja piisaa.

Ensimmäinen asia, joka keosta kannattaa tutkia, on kulkuaukon paikka. Jos kolo löytyy keon keskeltä, on kyseessä kontiainen, entiseltä nimeltään maamyyrä. Jos onkalo löytyy kasan sivulta, on kaivaja yleensä vesimyyrä. Se asustelee nimestään huolimatta kaukanakin vedestä. Peltomyyrä taas ei tee kekoja ollenkaan. Menin siis potkimaan vaivalla kasattuja kekoja matalaksi. Kaikista tutkituista löytyi tunnelin suu keskeltä kekoa. Pihalla kaivelee siis kontiainen.

Kontiainen ei ole myyrä ensikään. Se on hyönteissyöjä, madotkin kyllä kelpaavat. Sillä on musta, silkkinen turkki, lapiokourat ja pikkuruiset silmät. Kontiainen on ollut esikuvana tsekkiläiselle Myyrä-animaatiolle. Varsin sympaattinen otus siis. Se ei syö kasvien juuria eikä varasta perunoita. Kontiainen tekee käytäviä, joissa asustelee ja saalistaa. Maa saa ilmaisen salaojituksen ja piha multakasoja vajaan metrin välein, pitäähän syntyvistä käytävistä maa-aines jonnekin työntää.

Photo on <a href="https://foter.com/">Foter.com</a>

Ne kasat eivät oikein miellytä. Kontiainen on rauhoitettu, joten eliminointi ei tule kyseeseen. Päätin kokeilla toista tapaa. Ostin Käpälämäen myyräkarkoitetta puutarhamyymälästä. Se on luonnontuote, tehoaineena mainitaan laventeliöljy. Pakkauksesta paljastui sinisiä tabletteja, jotka ihmisenkin nenään haisevat kaamealle. Näitä upotin maahan myyrän kekojen läheisyyteen. Muutaman pahanhajuisen napin tiputin tuoreimpiin käytäviin. Toiveena olisi, että kontiainen pötkisi pois nurmikolta, vaikkapa takaisin sinne marjapuskien luo. Katsotaan, mitä kontiainen asiasta tuumaa.

Pihalla asustaa siili!

Meillä ei ole siilejä näkynyt moneen vuoteen. Olen ihmetellyt, mihin ne ovat muuttaneet. Meidän vanhalla asuinalueella kun näyttäisi löytyvän siilille sopivia asuinpaikkoja. Pihat eivät ole turhan tarkkaan hoidettuja, puskia ja pieniä ryteikköjä löytyy. Monilla tonteilla on myös ulkorakennuksia, joiden alle pääsee suojaan. Vuosia sitten näimme siilin kipittävän pihan poikki, mutta se ei palannut juoma-astialle eikä tarjottu ruoka kiinnostanut kuin harakoita.

Muutama viikko sitten perheen teini palasi reissuiltaan illan jo hämartyessä. Hän kertoi nähneensä siilin lehtikompostien luona jo useamman kerran. Ja vasta nyt hän tuli kertonneeksi näin tärkeästä asiasta meille muille! Menimme yhdessä katsomaan, jos vieras olisi vielä paikalla. Tapasimme ison siilin, joka tuhahtaen käänsi  selkänsä ja painui naapurin puolelle pensaaseen. Kävin heti hakemassa sisältä vettä lautaselle sekä kissan kuivaruokaa veteen kastettuna ja jätin ne lähelle siilin olinpaikkaa. Seuraavana aamuna sekä vesi että ruuat olivat kadonneet.

 Halusin tietää, kulkeeko siili pihalla vai syökö joku muu tarjotut ruuat, joten viritin riistakameran kuvaamaan ruokintapaikkaa. Kuvista vahvistui, että ruokailija oli kuin olikin siili. Kovin komeita otoksia kamera ei hämärässä liikkuvasta siilistä saanut aikaan, mutta sen piikikäs hahmo kuvissa kuitenkin esiintyy. Paikalla käy myös joskus kissoja, mutta ruuat ovat jo hävinneet siilin uumeniin ennen kattien vierailua.

Öinen ruokavieras

Naapurin kissa piilokamerassa

Vesi ja ruoka tulee näin kuivana aikana varmasti tarpeeseen. Toivon siilin pysyvän meidän ja naapurien pihoilla ja jättävän isomman kadun ylittämisen tekemättä. Tämä toive lienee turha, sillä siilit liikkuvat isolla aluella ja voivat kulkea yössä useita kilometrejä. Pidän ruokaa ja kuitenkin tarjolla niin kauan kuin sille on tarvetta. Olen tulokkaasta kovin innoissani. Jos asukas pysyy maisemissa, täytyy miettiä talvipesän rakentamista. 

Nyt on taas se aika vuodesta, kun siemenpussit ilmestyvät kauppoihin. Valikoiman näkeminen alkaa kutkuttaa. Jospa tänä keväänä kasvattaisin tomaatin taimet itse. Ehkä kylväisin myös kasvihuonekurkkua? Minulla on pieni kasvihuone, siis tosi pieni, eikä sinne mahdu kovin montaa tomaattia, siksi olen monina vuosina ostanut tanakat taimet valmiina. Edellisellä kerralla, kun kasvatin taimet itse, sain honteloita ja kiemurtelevia kasveja, jotka tuottivat satoa vasta syksyllä. Mutta tänä vuonna voisin onnistua? Ehkä.

Siemenissä on jotain niin kiehtovaa. Pienessä pakkauksessa on kaikki tarpeellinen kasvin kasvua varten.  Siinä on tieto, millainen kasvista tulee ja kuinka nopeasti se kasvaa. Siemen voi odottaa kuivassa vuosia ja lähteä sitten sateen tullen kasvamaan. Paikallaan olevalle kasville siemen on oiva keino saada sukunsa levittäytymään uusille elinalueille.

Tämä kasvun ihme kietoo valtaansa ihmisiä keväisin. Päivä pidentyy ja valon määrä lisääntyy, ulkona on kuitenkin vielä lunta ja loskaa. Sisällä kylvetyt siemenet itävät ja tuovat mukanaan tunnun kevään etenemisestä ja lupauksen tulevasta kesästä. Taidan kylvää ensin vihanneskrassia ja sitten myöhemmin tomaatteja.

Kaarnikoita poimimassa

Täällä Etelä-Suomessa kaarnikka eli variksenmarja ei ole yleisesti käytetty marja. Ihmiset eivät välttämättä edes tiedä sen olevan syötävä. Jotkut uskovat vakaasti kaarnikoiden olevan myrkyllisiä. Pieni musta ja kiiltävä marja saattaa näyttää epäilyttävältä, ehkä noidan pataan sopivalta. Todellisuudessa marja on miedon makuinen, lievästi hapokas.

Variksenmarja

Itse kasvi on ikivihreä varpu, lehdet ovat pienet ja neulasmaiset. Suomessa kasvaa kaksi eri variksenmarjalajia, eteläinen ja pohjoinen. Täällä etelässä varksenmarjat ovat kaksikotisia, tyttö-ja poikakasvit ovat siis erikseen. Kukat ovat tuulipölytteisiä, joten ei ole ihme, ettei marjoja aina tule. Pohjoisessa kaarnikat ovat yksikotisia, eli emit ja heteet löytyvät samoista kasviyksilöistä. Siksi marjojakin tulee enemmän ja varmemmin. Pohjoisessa marjoja on poimittu ja käyttety enemmän, koska saalis on ollut taattu. Suurin osa marjoista jää kuitenkin lintujen  ruuaksi. 

Tänään olin kuitenkin onnekas ja löysin hämäläisestä kangasmetsästä runsaasti kaarnikoita. Niitä kannattaa popsia, jos vain sattuu apajille. Marjat sisältävät runsaasti flavonoideja, tummia kun ovat. Flavonoidit ovat aineita, jotka vaikuttavat kasvin väriin, makuun ja säilymiseen.  Myös C-vitamiinia on enemmän kuin mustikassa. Kaarnikoista tehdään mehua ja hilloa. Niitä myös kuivataan ja myydään jauheena luontaistuotekaupoissa. Jauhoa voi sekoittaa puuroon tai smoothieen. Itse halusin käyttää marjat tuoreina ja saada kaikki nuorentavat ja piristävät terveysvaikutukset. Siksi päädyin puristamaan variksenmarjamehua. Se olikin oikein hyvää. Vaikutuksia ei ainakaan heti näkynyt. Pitänee suurentaa annosta.

Voimajuoma

Voikukka

Aamulla keräsin kilpikonnalleni Sulolle pihalta syötävää, Konna pitää piharatamosta, siankärsämöstä, horsmasta ja erityisesti voikukasta. Sulon kannalta paras herkutteluaika alkaa olla kohta ohi, sillä kukkivien voikukkien määrä on jo vähäinen. Sulo pitää erityisesti voikukan  kukinnoista. Tämä keltainen herkku on tosiaan kukinto, joka koostuu sadoista pikkuisista kukista. Voikukka kuuluukin mykerökukkaisiin, joilla on kaikilla samoin koostunut kukinto. Muita mykerökukkaisia kasveja ovat esimerkiksi päivänkakkarat, kaunokit ja asterit.

Kreikankilpikonna Sulo

Voikukka on puutarhojen sitkeä rikkaruoho. Sen pitkä juuri voi ulottua kymmenien senttien syvyyteen maan sisään. Jos kasvia kitkettäessä maahan jää pienikin juuren pala, kasvi kasvattaa siitä uudet lehdet. Kukinnosta muodostuu myös satoja siemeniä, jotka tuulen mukana leijailevat omilla laskuvarjoillaan uusille kasvupaikoille. Itse kitken voikukan pois vain kasvimaalta ja perennapenkeistä. Muualla voikukka saa rehottaa, pitäähän Sulolla olla syömistä, lehdetkin kelpaavat kukintojen puutteessa.

Siemenpallo

Voikukan lehtiä voisi ihminenkin syödä, kovin kitkeriltä ne vain mielestäni maistuvat. Sota-aikana voikukan juuria kuivattiin ja niistä valmistettiin yhdessä rukiin, ohran ja lantun kanssa kahvin korviketta. Kiinalaisessa lääketieteessä voikukkaa käytetään yrttilääkinnässä. Se ei ole ihme, sillä voikukka sisältää paljon C- ja A-vitamiinia, kalsiumia ja rautaa. Ei ihme, että Sulo on aina rautaisessa vedossa.

Mykerökukkainen kukinto

Takatalvi ruokintapaikalla

Takatalvi on tullut tänä vuonna jo monta kertaa. Viimeksi sen voima koettiin Riihimäellä eilen. Lunta satoi suurina, märkinä hiutaleina. Se kerrostui pehmeäksi, valkeaksi viltiksi kaiken elollisen päälle. Harmitti, mutta eniten kävi sääliksi kevätmuuttajia.

Olen jatkanut lintujen ruokintaa, koska sää on ollut kovin kylmää ja epävakaista. Ruokintapaikalla onkin riittänyt asiakkaita. Meillä lajisto ei ole kovin monipuolista, pääsiasiassa tiaisia ja pikkuvarpusia sekä puluja. Muuttolinnuista paikalla ovat olleet jo viikkoja mustarastas, punarinta ja peippo. Niillekin on vehnä maistunut.

Punarinta

Tänä aamuna hieroinkin silmiäni, kun hangella hyppi ihan uusi tuttavuus. Eilinen lumisade oli ehkä yllättänyt järripeipot kesken muuttomatkan, sillä muutamia pariskuntia ruokaili innokkaasti lintulaudan alla, jonne pikkuvarpuset avuliaasti tiputtelivat jyviä ruokintamökistä.
Suurin osa järripeipoista pesii Pohjois-Suomessa. Harvalukuisena se kuulemma  eteläisessä Suomessakin majailee. Itse en ole sitä täällä Hämeessä nähnyt muutoin kuin muuttomatkoilla. Järripeippo on tavallisen peipon itäinen sukulaislaji. Se pesii Skandinaviasta aina Itä-Siperiaan ulottuvalla alueella.Peipot syövät sekä hyönteisiä että siemeniä, joten ruokintapaikan antimet kelpaavat mukavasti.

Vasemmalla järripeippo, oikealla peippo

Samalle aamulle sattui vielä toinenkin uusi ruokailija, rautiainen. Sehän on yleinen lintu, mutta niin arka, että ruokintapaikalla en ole sitä koskaan aiemmin nähnyt. Rautiainen on pääasiassa hyönteissyöjä, mutta nyt lumen tulo oli pakottanut sen siemenravintoon.

Rautiainen

Kaksi hienoa lintuhavaintoa samana aamuna oman keittiön ikkunasta. Oikein harmitti, kun jouduin lähtemään töihin ja jättämään kissan bongauspuuhiin. Se on varmasti nähnyt päivällä vaikka mitä harvinaisuuksia sillä välin kun mä olen ollut tienaamassa sille ruokarahaa!

Tilhiä!

Tänään ne saapuivat, tilhet. Tilhiparvi on yleensä syksyinen vieras pihallamme, mutta viime syksynä  en niitä meillä nähnyt. Työpaikan pihassa, parinkymmenen kilometrin päässä, tilhiä oli marraskuussa runsaasti. Siksi ajattelinkin, että työhtöpäät ovat käyneet visiitillä päivällä, kun ole ollut poissa. Hämmästys olikin aikamoinen, kun huomasin ison tilhiparven pihan ruokintapaikalla aamupäivällä. Vierailu ei kestänyt kauan, mutta muutaman kuvan sain silti ikkunan läpi napattua.

Tilhi on metka lintu. Se on hieman tavallista pikkulintua suurempi ja suomalaiseksi havumetsien asukkaaksi aika värikäs. Löytyyhän puvusta hieman keltaista ja punaistakin. Päässä on myös työhtö, jota lintu voi nostaa ja laskea. Kaikkein huomiotaherättävin piirre on kuitenkin sen mieltymys lajitovereihinsa. Tilhi ei liiku yksin, sillä on aina kymmeniä, ellei satoja lajitovereita mukanaan. Tilhiparven myös huomaa, sillä mitään hiljasta väkeä ne eivät ole. Korviahuumava siritys täyttää ilman, kun tihijoukkio asettuu puun oksille tähystämään. Tihien jutustelua voi kuunnella Ylen Areenasta.

Pohjois-Suomi on tilhien pesimäaluetta. Kesällä ne syövät hyönteisiä, mutta heti marjojen kypsyttyä siirtyvät nokkimaan niitä. Kun marjat on omilta kotiseuduilta syöty, ne siirtyvät ruuan perässä kohti etelää. Pihlajanmarjat, ruusunmarjat ja puihin jäänet omenat kelpaavat hyvin. Aina kun puut on putsattu marjoista, siirrytään seuraaville apajille. Vaellusmuutto voi ulottua huonoina marjavuosina aina Välimerelle asti. Paluumuuttoa tapahtuu maaliskuulta lähtien. Olivatkohan nämä tämänpäiväiset vieraat aikaisia paluumuuttaja? Monissa lähteissä kerrotaan tilhien syövän marjojen puutteessa puiden silmuja ja jopa pajunkissoja. Meillä nämä vieraat ovat kuitenkin käyneet ihan lintulaudan alapuolella syömässä vehnää ja kauraa, jota muut linnut ovat ylenkatsoneet ja pudotelleet maahan. Tilhille näytti maistuvan.