Riti rati ralla...

Tulihan se talvihallakin lopulta. Lunta ei meillä vielä juuri näy ja hyvä niin. Toivon kirpakkaa pakkasta ennen lumen tuloa. Kunnon pakkanen saattaa  nitistää osan pihalla talvehtivista lehtokotiloista. Meidän kulmilla näitä nilviäisiä on legioonittain. Odotan jo kauhulla kevättä, kun ne heräilevät pensaiden alta ja lehtikasoista syömään kaiken vihreän. Pihanurmikolla ei sateen jälkeen voi kävellä kuin kumisaappaissa, silloinkin jokaisen askeleen alla kuuluu useita rusahduksia. Kyse ei siis ole mistään pienestä estettisestä haitasta.

Itse lehtokotilo on varsin sympaattisen näköinen etana, joka kantaa kotia selässään. Tähän kotikuoreensa se myös vetäytyy kuivina päivinä ja talvehtiessaan. Ruskea kuori on pari senttiä halkaisijaltaan ja itse etana on väriltään tummanruskea ja pitkäsarvinen. Sarvien päässä ovat silmät. Ihan sievä otus. Mutta lisääntyy niin tehokkaasti, että heikompia hirvittää. Etanat ja kotilot ovat hermafrodiitteja, siis yhtäaikaa tyttöjä ja poikia. Tämähän tuplaa treffimahdollisuudet ja lisääntymisen myös. Parittelun jälkeen kummatkin munivat, ja paljon. Lisääntymisaikaa on koko kesä, monta kuukautta. Ei ihme, että kotiloita riittää.
Olen kerännyt näitä söpöläisiä pihaltamme ämpärikaupalla ja tuhonnut kiehuvassa vedessä. Tosi luonnonystävän hommaa. Vaan eipä muu auta. Kotiloita eivät syö rastaat eivätkä harakat. Siilejä meidän pihalla ei asustele, eivätkä kotilot ole persoja juopottelulle. Olutansojakin on siis kokeiltu. Rautasulfaattia sisältävä torjunta-aine on ainoa, joka auttaa hetkellisesti, kunnes etanat naapurimetsiköstä ryömivät taas pihalle ja jättävät jälkeensä reikäiseksi syötyjä, kuolevia puutarhakasveja.

Toivoni on siis luonnonmukaisessa pakkastorjunnassa. Mieluusti näkisin elohopean laskevan alle kymmeneen pakkasasteeseen ennen kotiloita suojaavaa lumipeitettä. Varsinkin kotiloiden munien pitäisi tuhoutua kylmyydessä. Keväällä selviää, oliko pakkasesta lehtokotiloille mitään haittaa, vai porskuttavatko ne pihallamme entistä paremmin.