lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kaarnikoita poimimassa

Täällä Etelä-Suomessa kaarnikka eli variksenmarja ei ole yleisesti käytetty marja. Ihmiset eivät välttämättä edes tiedä sen olevan syötävä. Jotkut uskovat vakaasti kaarnikoiden olevan myrkyllisiä. Pieni musta ja kiiltävä marja saattaa näyttää epäilyttävältä, ehkä noidan pataan sopivalta. Todellisuudessa marja on miedon makuinen, lievästi hapokas.

Variksenmarja



Itse kasvi on ikivihreä varpu, lehdet ovat pienet ja neulasmaiset. Suomessa kasvaa kaksi eri variksenmarjalajia, eteläinen ja pohjoinen. Täällä etelässä varksenmarjat ovat kaksikotisia, tyttö-ja poikakasvit ovat siis erikseen. Kukat ovat tuulipölytteisiä, joten ei ole ihme, ettei marjoja aina tule. Pohjoisessa kaarnikat ovat yksikotisia, eli emit ja heteet löytyvät samoista kasviyksilöistä. Siksi marjojakin tulee enemmän ja varmemmin. Pohjoisessa marjoja on poimittu ja käyttety enemmän, koska saalis on ollut taattu. Suurin osa marjoista jää kuitenkin lintujen  ruuaksi. 

Tänään olin kuitenkin onnekas ja löysin hämäläisestä kangasmetsästä runsaasti kaarnikoita. Niitä kannattaa popsia, jos vain sattuu apajille. Marjat sisältävät runsaasti flavonoideja, tummia kun ovat. Flavonoidit ovat aineita, jotka vaikuttavat kasvin väriin, makuun ja säilymiseen.  Myös C-vitamiinia on enemmän kuin mustikassa. Kaarnikoista tehdään mehua ja hilloa. Niitä myös kuivataan ja myydään jauheena luontaistuotekaupoissa. Jauhoa voi sekoittaa puuroon tai smoothieen. Itse halusin käyttää marjat tuoreina ja saada kaikki nuorentavat ja piristävät terveysvaikutukset. Siksi päädyin puristamaan variksenmarjamehua. Se olikin oikein hyvää. Vaikutuksia ei ainakaan heti näkynyt. Pitänee suurentaa annosta.

Voimajuoma

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Voikukka

Aamulla keräsin kilpikonnalleni Sulolle pihalta syötävää, Konna pitää piharatamosta, siankärsämöstä, horsmasta ja erityisesti voikukasta. Sulon kannalta paras herkutteluaika alkaa olla kohta ohi, sillä kukkivien voikukkien määrä on jo vähäinen. Sulo pitää erityisesti voikukan  kukinnoista. Tämä keltainen herkku on tosiaan kukinto, joka koostuu sadoista pikkuisista kukista. Voikukka kuuluukin mykerökukkaisiin, joilla on kaikilla samoin koostunut kukinto. Muita mykerökukkaisia kasveja ovat esimerkiksi päivänkakkarat, kaunokit ja asterit.

Kreikankilpikonna Sulo

Voikukka on puutarhojen sitkeä rikkaruoho. Sen pitkä juuri voi ulottua kymmenien senttien syvyyteen maan sisään. Jos kasvia kitkettäessä maahan jää pienikin juuren pala, kasvi kasvattaa siitä uudet lehdet. Kukinnosta muodostuu myös satoja siemeniä, jotka tuulen mukana leijailevat omilla laskuvarjoillaan uusille kasvupaikoille. Itse kitken voikukan pois vain kasvimaalta ja perennapenkeistä. Muualla voikukka saa rehottaa, pitäähän Sulolla olla syömistä, lehdetkin kelpaavat kukintojen puutteessa.


Siemenpallo

Voikukan lehtiä voisi ihminenkin syödä, kovin kitkeriltä ne vain mielestäni maistuvat. Sota-aikana voikukan juuria kuivattiin ja niistä valmistettiin yhdessä rukiin, ohran ja lantun kanssa kahvin korviketta. Kiinalaisessa lääketieteessä voikukkaa käytetään yrttilääkinnässä. Se ei ole ihme, sillä voikukka sisältää paljon C- ja A-vitamiinia, kalsiumia ja rautaa. Ei ihme, että Sulo on aina rautaisessa vedossa.

Mykerökukkainen kukinto

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Takatalvi ruokintapaikalla

Takatalvi on tullut tänä vuonna jo monta kertaa. Viimeksi sen voima koettiin Riihimäellä eilen. Lunta satoi suurina, märkinä hiutaleina. Se kerrostui pehmeäksi, valkeaksi viltiksi kaiken elollisen päälle. Harmitti, mutta eniten kävi sääliksi kevätmuuttajia.

Olen jatkanut lintujen ruokintaa, koska sää on ollut kovin kylmää ja epävakaista. Ruokintapaikalla onkin riittänyt asiakkaita. Meillä lajisto ei ole kovin monipuolista, pääsiasiassa tiaisia ja pikkuvarpusia sekä puluja. Muuttolinnuista paikalla ovat olleet jo viikkoja mustarastas, punarinta ja peippo. Niillekin on vehnä maistunut.

Punarinta


Tänä aamuna hieroinkin silmiäni, kun hangella hyppi ihan uusi tuttavuus. Eilinen lumisade oli ehkä yllättänyt järripeipot kesken muuttomatkan, sillä muutamia pariskuntia ruokaili innokkaasti lintulaudan alla, jonne pikkuvarpuset avuliaasti tiputtelivat jyviä ruokintamökistä.
Suurin osa järripeipoista pesii Pohjois-Suomessa. Harvalukuisena se kuulemma  eteläisessä Suomessakin majailee. Itse en ole sitä täällä Hämeessä nähnyt muutoin kuin muuttomatkoilla. Järripeippo on tavallisen peipon itäinen sukulaislaji. Se pesii Skandinaviasta aina Itä-Siperiaan ulottuvalla alueella.Peipot syövät sekä hyönteisiä että siemeniä, joten ruokintapaikan antimet kelpaavat mukavasti.

Vasemmalla järripeippo, oikealla peippo



Samalle aamulle sattui vielä toinenkin uusi ruokailija, rautiainen. Sehän on yleinen lintu, mutta niin arka, että ruokintapaikalla en ole sitä koskaan aiemmin nähnyt. Rautiainen on pääasiassa hyönteissyöjä, mutta nyt lumen tulo oli pakottanut sen siemenravintoon.


Rautiainen

Kaksi hienoa lintuhavaintoa samana aamuna oman keittiön ikkunasta. Oikein harmitti, kun jouduin lähtemään töihin ja jättämään kissan bongauspuuhiin. Se on varmasti nähnyt päivällä vaikka mitä harvinaisuuksia sillä välin kun mä olen ollut tienaamassa sille ruokarahaa!

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Tilhiä!

Tänään ne saapuivat, tilhet. Tilhiparvi on yleensä syksyinen vieras pihallamme, mutta viime syksynä  en niitä meillä nähnyt. Työpaikan pihassa, parinkymmenen kilometrin päässä, tilhiä oli marraskuussa runsaasti. Siksi ajattelinkin, että työhtöpäät ovat käyneet visiitillä päivällä, kun ole ollut poissa. Hämmästys olikin aikamoinen, kun huomasin ison tilhiparven pihan ruokintapaikalla aamupäivällä. Vierailu ei kestänyt kauan, mutta muutaman kuvan sain silti ikkunan läpi napattua.



Tilhi on metka lintu. Se on hieman tavallista pikkulintua suurempi ja suomalaiseksi havumetsien asukkaaksi aika värikäs. Löytyyhän puvusta hieman keltaista ja punaistakin. Päässä on myös työhtö, jota lintu voi nostaa ja laskea. Kaikkein huomiotaherättävin piirre on kuitenkin sen mieltymys lajitovereihinsa. Tilhi ei liiku yksin, sillä on aina kymmeniä, ellei satoja lajitovereita mukanaan. Tilhiparven myös huomaa, sillä mitään hiljasta väkeä ne eivät ole. Korviahuumava siritys täyttää ilman, kun tihijoukkio asettuu puun oksille tähystämään. Tihien jutustelua voi kuunnella Ylen Areenasta.



Pohjois-Suomi on tilhien pesimäaluetta. Kesällä ne syövät hyönteisiä, mutta heti marjojen kypsyttyä siirtyvät nokkimaan niitä. Kun marjat on omilta kotiseuduilta syöty, ne siirtyvät ruuan perässä kohti etelää. Pihlajanmarjat, ruusunmarjat ja puihin jäänet omenat kelpaavat hyvin. Aina kun puut on putsattu marjoista, siirrytään seuraaville apajille. Vaellusmuutto voi ulottua huonoina marjavuosina aina Välimerelle asti. Paluumuuttoa tapahtuu maaliskuulta lähtien. Olivatkohan nämä tämänpäiväiset vieraat aikaisia paluumuuttaja? Monissa lähteissä kerrotaan tilhien syövän marjojen puutteessa puiden silmuja ja jopa pajunkissoja. Meillä nämä vieraat ovat kuitenkin käyneet ihan lintulaudan alapuolella syömässä vehnää ja kauraa, jota muut linnut ovat ylenkatsoneet ja pudotelleet maahan. Tilhille näytti maistuvan.




tiistai 11. lokakuuta 2016

Liero!


Sateen jälkeen asfaltilla näkee usein kiemurtelevan matoja. Ne ovat nivelmatoihin kuuluvia lieroja. Niistä kaikkein tunnetuimmat lienevät kasteliero, tunkioliero ja onkiliero. Lierolajeja Suomessa on ainakin 16 ja niitä on vaikea silmämääräisesti erottaa toisistaan. Lieroilla on paksumpi kohta, vyö, jonka molemmin puolin on jaokkeita. Näiden jaokkeiden määrä on tärkeää tietää, jos aikoo määrittää lieron lajin. Kastelierot eli kastemadot ovat kookkaita matoja, voivat kasvaa jopa 30 cm pituisiksi. Tunkiolierot taas ovat pieniä, korkeintaan 5cm pitkiä. Niitä kasvatetaankin kalansyöteiksi, lemmikkieläinten ruuaksi ja kompostorin työläisiksi.

Kasteliero, Wikipedia


Madot ovat mielenkiintoisia eläimiä. Niillä ei ole selkärankaa, aivoja, silmiä tai keuhkoja. Ne hengittävät ihonsa läpi ja tuntevat maan värähtelyjä herkällä ihollaan. Silmien puuttumisesta huolimatta lierot aistivat valoa. Ne eivät pidä ultraviolettisäteilystä ja pyrkivät siltä suojaan maan alle.  Madot syövät tiensä läpi maan ja näin ilmastoivat maaperää tekemillään tunneleilla. Maahan pudonnut kuollut kasviaine on lierojen ravintoa ja ne popsivat mielellään syksyllä pudonneet lehdet.

Lierot ovat kaksineuvoisia. Siis tyttöjä ja poikia samanaikaisesti. Tämä helpottaa lisääntymistä. Mato ei kovin usein kohtaa toista matoa, joten on kätevää, jos molemmat voivat parittelun jälkeen munia. Niin, madot siis munivat ja munista kuoriutuu pikkuruisia matoja. Madon sukupuolielimet ovat paksumman kohdan, vyön, molemmin puolin, joten lisääntyminen itsekseen ei ole kovin helppoa.

Lieron vyö, klitellum, Wikipedia


Sateen jälkeen madot ovat tiellä, koska niiden käytävät ovat täyttyneet vedestä ja madot ovat joutuneet evakkoon. Koska niillä ei ole silmiä, ne eivät tiedä, minne ovat matkalla ja joutuvat siksi harhaan asfaltille. Jos niillä käy tuuri, ne luikertelevat kohti nurmikkoa ja pääsevät kaivautumaan. Huonolla onnella ne liiskautuvat tai kuivuvat tien pintaan. Komea kasteliero saa minut pysähtymään ja poimimaan madon jalkakäytävältä nurmikolle. Suurella lierolla voi olla ikää jopa 10 vuotta, melkoinen saavutus madolle, kun pikkulinnutkin elävät vain muutaman vuoden.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Säilöntää


Kurkku lienee peräisin Aasiasta, mutta erilaisia lajikkeita kasvatetaan ympäri maailmaa. Avomaankurkkua voidaan Etelä-Suomessa kasvattaa ihan paljaan taivaan alla, lämpiminä ja kosteina kesinä satoa voi tulla reilustikin. Kasvihuoneessa kasvatetaan pitkää kasvihuonekurkkua, joka ei tarvitse pölytystä.

Kurkun satokausi on kasvihuonessani edennyt siihen pisteeseen, että tarjonta ylittää kysynnän. Kasvatan myös avomaankurkut kasvihuoneessa, jotta lehtokotilot eivät pääse niillä herkuttelemaan. Siispä satoa tulee joskus aika runsaasti. Perhe syö kurkkua jokaisella aterialla, yleensä myös välipaloilla, mutta ylituotantoa tulee silti. Omaa tuotantoa ei raaski millään kantaa kompostiin, joten on ryhdyttävä säilömään!

Neljä kurkkua on kilo!


En ole mikään talousihme, eikä tämä ole mikään ruokablogi, mutta jos minä onnistun kurkkusalaatin teossa, onnistuvat siinä muutkin. Olen tehnyt salaattia tällä samalla ohjeella monta vuotta. Se säilyy jääkaapissa hyvin, jos sitä on tarve säilyttää. Meillä se tekee kauppansa aika nopeasti.
Tarvitaan kilo avomaankurkkuja, pari sataa grammaa sipulia sekä yksi paprika. Lisäksi vajaa desi väkiviinaetikaa, reilu ruokalusikallinen sinapinsiemeniä, saman verran merisuolaa ja pari sataa grammaa hillosokeria.

Kuvasta puuttuu etikka



 Kurkut ja paprika kuutioidaan, sipuli silputaan. Kaikki aineet, paitsi hillosokeri, laitetaan kattilaan ja keitellään lyhyesti. Sitten lisätään hillosokeri ja keitellään vähän enemmän, ehkä vartin verran.




Lasipurkit ja kannet pestään hyvin ja kuumennetaan uunissa, jotta pöpöt kuolevat. Salaattikeitosta jäähdytellään vähän ja sitten purkitetaan lämpimiin lasipurkkeihin. Kannet suljetaan hyvin. Jäähdytellään purkit ja ladotaan jääkaappiin. Maistellaan vaikka kasvis- tai lihapullien seurana.


maanantai 27. kesäkuuta 2016

Mansikoita, mansikoita...

Ne ovat taas täällä! Punaiset ja herkulliset epähedelmät, mansikat. Luonnonvaraiset ahomansikat ovat kypsyneet aurinkoisilla  paikoilla jo ennen juhannusta, mutta nyt sato alkaa olla parhaimmillaan. Ahomansikoiden suuremmat sukulaiset, puutarhamansikat vasta kypsyttelevät suuria marjojaan. Niiden satokausi jatkuu lajikkeesta ja säätiloista riippuen useita viikkoja.

Ahomansikka



Mansikka kuuluu ruusukasveihin. Niitä kasvaa lauhkeassa ilmastossa ympäri maailmaa. Mansikan lehdet ovat kolmilehdykkäiset ja kukat valkoiset. Ahomansikka kukkii toukokuussa. Pölytyksen jälkeen kukkapohjuksesta alkaa muodostua pohjushedelmä. Tavalliset hedelmät eli marjat muodostuvat kukan emin sikiäimestä, niissä siemenet kasvavat hedelmän sisälle, kuten vaikka omenalla tai mustikalla. Mansikalla siemenet ovat pohjushedelmän päällä, siksi mansikka ei biologisesti ole hedelmä, vaan epähedelmä. Mansikka lisääntyy näistä pienistä siemenistä, mutta erityisen nopeasti se levittäytyy rönsyjen avulla. Ohuen varren päähän kasvaa uusi, pieni mansikkakasvi, joka juurtuu paikalleen ja alkaa tuottaa omia siemeniä ja rönsyjä.


Epähedelmässä siemenet pohjushedelmän päällä


Hedelmä tai ei, niin herkullisia mansikat ovat. Ahomansikoita syödään yleensä suoraan kasvupaikalta tai kerätään pieniä määriä heti kohta nautittavaksi viilin tai maidon kera. Vielä vuosisata sitten ahomansikat olivat haluttuja kauppamarjoja, joita saattoi ostaa torilta. Puutarhamansikoiden viljelyn yleistyminen on lopettanut ahomansikoiden kaupallisen poimimisen. Ahomansikat eivät myöskään kestä kuumentamista, joten ne on parastakin nauttia suoraan ulkosalla. Näistä marjoista alkaakin otollinen  ulkoruokintakausi. Seuraavaksi kypsyvät mustikat, sitten vadelmat, viinimarjat, omenat, luumut, puolukat... Piha ja lähimetsä ovat herkkuja pullollaan. Satoisaa ja maukasta kesää kaikille!

Nam nam